Miksi kriittinen yhteiskuntatutkimus ei enää kiinnostu vaikutusvaltaisista kohteista?

Suomessa on valtavasti ihmisiä, joille on koulutettu yliopistossa teorioita vallankäytön ja vaikuttamisen hienojakoisista muodoista. Osa on jopa päätynyt akateemiselle tutkijan uralle samoista aiheista. Silti nämä teoreettiset linssit eivät vahingossakaan näytä suuntautuvan sinne, missä valta ja resurssit jylläävät eniten — ja missä kriittisillä teorioilla olisi nykyaikana eniten annettavaa.

Humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen yliopistokoulutukseen sisältyy vaihtelevasti sosiologisia oppeja. Tyypillisesti aiheina on valta, diskurssit, rakenteet, toimijuus, etuoikeudet, status, identiteetti sekä institutionaaliset intressit. Niin toimittajakoulussa, kasvatustieteissä, oikeustieteissä kuin kauppatieteissäkin on voinut törmätä myöhäismarxilaisiin “kriittisiin teorioihin” tai postmoderniin filosofiaan. Parhaimmillaan se on hyvin avartavaa.

Perusmuodossaan nämä suuntaukset opettavat löytämään valtaa muualtakin kuin ilmiselvistä hierarkioista: henkisistä ilmiöistä kuten kielellisestä ilmaisusta, symboliikasta, erilaisista suoritusmittareista, sosiaalisesta dynamiikasta, kulttuurihegemoniasta ja monimutkaisista verkostorakenteista.

Meillä on siis valtava koulutettu massa ihmisiä, jotka osaavat kyllä kyseenalaistaa ja aistia valtaa sekä etuoikeuksia siellä, missä se ei ole aina läpinäkyvää saati päivänvalolle alttiina.

Tätä vasten onkin erikoista, että tuo nk. kriittinen osaaminen on patoutunut tai peräti padottu. Se kanavoituu harvoin suuret prioriteetit edellä yhteiskunnan merkittäviin kysymyksiin. Tätä kyvykkyyksien patoa pikemminkin valutetaan verrattain triviaaliin ja älyllisesti vähemmän kunnianhimoiseen yhteiskuntakriittiseen näsäviisasteluun.

Suomen havainnot heijastelevat yleisempää kansainvälistä kriittisen tutkimusperinteen tilaa. Suuntauksen nimekkäät edustajat Mats Alvesson ja André Spicer ovat esittäneet tuoreeltaan poikkeuksellisen itsekriittisiä havaintoja arvovaltaisessa Journal of Management Studies -journaalissa. Heidän mukaansa kriittinen tutkimus on monin paikoin kangistunut yksiulotteiseksi samojen viholliskuvien ja ennalta-arvattavien tutkimuskysymysten kierrättämiseksi. Heidän analyysinsä tukee tulkintaa, että kriittisyys voi muuttua rituaaliksi, jossa ei enää tosiasiassa etsitä vallan todellisia ja institutionaalisesti haastavia muotoja.

Kun julkisuudessa ihmetellään aika ajoin valtion tai tiettyjen säätiöiden rahoittamia, usein triviaalilta kuulostavia tutkimushankkeita, ne ovat lähes poikkeuksetta sosiologian ja varsinkin kriittisen tutkimusperinteen alalta.

Vielä kiinnostavampi seikka on kriittisen tutkimusperinteen poliittinen vinouma ja tästä aiheutuva sokea piste. Kriittisten sosiologisten ajattelijoiden terävyys muuttuu aina yllättävänkin sinisilmäiseksi heti, kun tavanomaiseen kapitalismikritiikkiin käytettyä työkalupakkia voisi soveltaa vaikkapa valtiojohtoisuuden tai median politisoitumisen analysointiin.

Olisi ennenkuulumatonta ehdottaa, että kriittisillä teorioilla läpivalaistaisiin verovaroin rahoitettua järjestökenttää, intressiryhmien ekosysteemiä ja hallinnollista asiantuntijaluokkaa. Ne olisivat kuitenkin merkittävämpiä teemoja kuin rodullistetut kohtaamiset kynsistudioissa tai vantaalaisten liito-oravien statushäpeä ja haptinen distraktio kolopuiden rajapinnoilla.

Sama teoreettinen suuntaus, jolla on viime vuosina osattu kyseenalaistaa länsimaisen sivilisaation saavutuksia triviaaliinkin viisasteluun asti, on nyt muka aivan kädetön, kun koko Suomi keskustelee “kolmannen sektorin” tosiasiallisesta valtioriippuvuudesta sekä hallinnollisen luokan paisumisesta.

Olisiko relevantimpaa ja kunnianhimoisempaa aihetta kriittiselle teoretisoinnille kuin läpivalaista salakavalaa poliittista valtaa ja resursseja, joita on siirretty suojaan parlamentaarisilta mekanismeilta? Tyylilleen uskollinen kriittinen teoreetikko katsoo nyt tahallaan muualle, osoittaa kiusaantumisen merkkejä tai peräti provosoituu.

Kyse ei ole pelkästä tekopyhyydestä. Perinteisesti media, tutkijat ja erilaiset itsenäiset tahot on nähty modernin yhteiskunnan tärkeimpinä omantunnon ääninä. Heidän tehtävänään on ollut pitää hygienistä etäisyyttä vallankäyttäjiin ja arvioida heitä kriittisesti juuri riippumattomuuden turvin. Tällaisten instituutioiden legitimiteetti lepää siis oletetun riippumattomuuden varassa.

Tavallaan kriittinen tutkimusperinne paljastaa itsekin sen ansan, joka tässä piilee. Jos valtaa esiintyy hierarkioiden ohella myös hajautuneessa, verkottuneessa ja piilevässä muodossa, niin kriitikon riippumattomuus jää illuusioksi. Tällöin “riippumattomuuden” rooli rajoittuu lähinnä juhlapuheisiin. Viime kädessä kriittiselle tarkastelijalle on tärkeämpää näyttää kriittiseltä kuin olla kriittinen.

Juuri se ryhmä, jonka tehtävänä olisi soveltaa kriittistä työkalupakkia armottoman rehellisesti, on rakenteellisesti kykenemätön tai haluton osoittamaan sitä itseään kohti. Asiantuntija joutuu aina miettimään, ketkä saattaisivat maksaa hänen palkkansa tai projektirahoituksensa tulevaisuudessa. Hän joutuu puntaroimaan, miten hänen profiilinsa ja ammatti-identiteettinsä rakentuu, ja mitä hänen vertaisensa ja verkostonsa ajattelee.

Tässä tilanteessa helpointa on tietenkin haastaa sellaista valtaa, joka sijaitsee turvallisen kaukana — poliittisessa ja institutionaalisessa marginaalissa, menneisyydessä, toisessa maanosassa, Kuussa tai teoreettisessa abstraktiossa. Kuulostaako tutulta? Saatoit jo keksiä eläviä esimerkkejä. Monin tavoin hankalampaa on vetää lankoja yhteen tavalla, joka provosoisi äärimmäisen verkostoituneita ja laajalle levittäytyneitä piirejä.

Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin ruokkivaa kättä ei pidä purra.

Siinäkö kaikki? Tämänhän tietää jokainen. Mitä tällä tiedolla pitäisi tehdä?

Ensi kerralla kun yhteiskuntatieteitä vuosikausien ajan tankannut ihminen suhtautuu sinisilmäisesti yhteiskunnan eri instituutioihin ja näkee ne ikään kuin politiikasta, vallasta ja intresseistä neutraaleina organisaatioina, ole tarkkana.

Kun tällainen ihminen ei osoita ymmärrystä erilaisten yhteiskunnallisten muoti-ilmiöiden luonnetta kohtaan — kun hän ei sovella median, säätiöiden, virastojen, tutkijoiden ja koko hallinnollisen asiantuntijaluokan analysointiin samoja viitekehyksiä, joita hän käyttää kaikkeen muuhun — älä suinkaan pidä häntä tietämättömänä tai kyvyttömänä.

Opettele tunnistamaan taktinen ja jopa strateginen puusilmäiseksi heittäytyminen ja reagoi siihen parhaaksi katsomallasi tavalla.