Saarijärven salomailla

Pantiin leipään puolet petäjäistä,

kaksin verroin ojaa kaivoi Paavo.

Lampaat myi ja siement’ osti, kylvi.

Tuli kevät, hanki suli mailta,

mutt’ ei orahia vesi vienyt;

tuli kesä, raekuuro kulki,

kaatoi maahan puolet tähkäpäistä;

tuli syksy, kaikki ryösti halla.

(J. L. Runeberg: Saarijärven Paavo)

Seitsemäsluokkalaiset lukevat runoa ääneen luokassa. Kuuntelen, miten ryhmät pysyvät lukutahdissa, ja heilutan kättäni kuin orkesterin kapellimestari. Harjoittelemme joulukuista Suomi 100 -juhlaa varten. Osa oppilaista toimii kertojina, osa on saanut Paavon tai vaimon roolin.

Kerta toisensa jälkeen Paavolle käy huonosti: halla vie sadon ja leipään täytyy laittaa puolet petäjäistä. Ja vaikka lopulta käy hyvin, suomalaisen ihmisen ihannekuvana toiminut Paavo jatkaa pettuleivän viitoittamalla tiellä, koska naapurin sato meni mönkään.

Kun kuuntelen runoa, en voi olla ajattelematta heitä, jotka korjaavat parhaillaan omien peltojensa satoa tai katsovat kodin ikkunasta, kuinka lumi peittää sateiden takia puimatta jääneet viljat. Tänä vuonna saarijärvenpaavoja on nimittäin valitettavan paljon. Myöhäinen kevät, viileä kesä ja sateinen syksy tarjosivat viljelijöille yhtälön, jonka ratkaiseminen ei ollut mahdollista kaikille.

Sadon kasvamista seurattiin otsa rypyssä jo kesällä, kun lämpö ei tullutkaan hellimään kasvustoja. Elokuussa teki jo mieli pellolle, mutta raa´an sadon korjaaminen ei kannattanut. Syyskuussa huolirypyt syvenivät, kun alkoi näyttää siltä, ettei sato ehkä kypsykään tai jos kypsyy, sateiden valelema pelto ei kanna sadonkorjuun vaatimia koneita. Lokakuussa satoi vielä lisää ja marraskuu ripotteli lunta pellolla odottavien kasvien päälle.

Vaikka oma satomme oli ihan kelvollinen ja saimme sen talteen kokonaisuudessaan, eivät huoliryppyni oienneet. Seurasin sosiaalisen median välityksellä, kuinka tutut tuottajat tuskailivat sadonkorjuunsa kanssa. Yhdellä jos toisella jäi osa sadosta korjaamatta. Muutamat lienevät pellolla tälläkin hetkellä.

Luonnonvoimien edessä sitä tuntee olonsa todella pieneksi. Vaikka kuinka olen toivonut, eivät pisarat ole pysyneet pilvissä. Sadepäivä sadepäivältä olen kävellyt töihin ja tapaillut mielessäni Saarijärven Paavon sanoja. Tuo 1800-luvun ihannesuomalainen uskoi Jumalaan ja maahan: kovalla työllä ja korkeampien voimien suosiolla paremmat ajat koittaisivat kyllä Saarijärven salomaillakin.

Samalla kun olen viettänyt aikaa Paavon kanssa, olen kantanut huolta niistä tutuista ja tuntemattomista, jotka tuskailevat oman pettuleipänsä kanssa. Tummien silmänalusteni taakse on pesiytynyt huoli heidän jaksamisestaan. Ryppyni ovat syvenneet ja sydämeni surrut, kun olen miettinyt, voisinko tehdä jotakin heidän avukseen.

Kun puhuin huoleni ääneen, eräs nykyajan paavo kehotti minua kirjoittamaan. Hän sanoi, että kirjoittaminen on lahjani, jota olisi syytä hyödyntää.

Heti nuo sanat nähtyäni tiesin, että tämä paavo on oikeassa. En voi hallita säätä tai kiertää auttamassa kiireisiä ja väsyneitä mutta voin tuoda maaseutua ja maalla asuvia ihmisiä näkyviin tekstieni välityksellä. Voin näyttää, miten uskomattomia ihmisiä kaupan hyllylle saapuneen ruuan taustalla on. Voin kertoa, millaisesta paikasta ruoka on peräisin ja millaiselle perheelle sen tuottaminen tarjoaa elannon.

Tätä paavoa aion myös totella. Oikeastaan olen jo toiminut hänen kehotuksensa mukaan, kun olen esitellyt maaseudun nuoria tuottajia täällä blogissani. Nyt laitan uusia haastattelupyyntöjä matkaan ja teksti-ideoita mietintämyssyyn. Ahkera työ ja maalle sykkivä sydän ansaitsevat tulla nähdyksi ja kuulluksi.