Maaseudun siskot ja veljet

Istun kokoushuoneessa ja katson ympärilleni. Joukko nuoria naisia ja miehiä juo glögiä, vaihtaa kuulumisia ja valmistautuu pian alkavaan kokoukseen. En tunne heistä ketään hyvin, mutta niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, koen olevani yhtä perhettä heidän kanssaan.

Vuosi sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa heidän seuraansa, kun alueellinen valiokunta kutsui sukupolvenvaihdoksen tehneet ja maaseutunuorten toiminnasta kiinnostuneet katsomaan paikallisottelua Kisapuiston jäähalliin. Kävelin hallille jännittyneenä, sillä enhän tuntenut ketään ennalta. Seisoskelin meille varatun tilan nurkassa ja mietin, mitähän tästäkin tulee: kuinka kaltaiseni ujo ihminen saisi juttuseuraa ja tutustuisi uusiin ihmisiin.

Kun ruokailu alkoi, tuli pöytääni kaksi nuorta miestä. Esittäydyimme ja aloimme puhua maanviljelystä. Olin aloittanut maajussiopinnot keväällä ja minua kiinnosti kovasti, millaisia tiloja ja työnkuvia maaseudun nuorilla on. Miehet kertoivat tiloistaan ja esittelivät myös sivuhommiaan. Jos oikein muistan, toinen teki haketta ja toinen ajoi kuorma-autoa. Kun tuli minun vuoroni, kerroin oman työtilanteeni: maatila on sivutoimeni ja pääasiallinen leipäni tulee opettamisesta ja kirjoittamisesta. Miehet nyökyttelivät hyväksyvästi. Minua nolotti. Ihan kuin olisin väärässä paikassa teksteineni ja opettajuuksineni.

Kun nyt istun kokoushuoneessa ja katselen ympärilläni olevia ihmisiä, muistan tuon vuodentakaisen hetken ja nolostuksen puna kiirii jälleen poskilleni: olinpa silloin tyhmä, kun kuvittelin olevani väärässä paikassa. Kulunut vuosi on nimittäin osoittanut, että Kisapuisto oli tuona joulukuisena iltana juuri oikea paikka minulle. Sieltä alkoi tarina, joka laajenee koko ajan sekä juonenkäänteiltään että henkilöhahmoiltaan.

Kokousväkeä silmäillessäni tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että uskaltauduin (ja pääsin) mukaan porukkaan. Nämä pöydän ääressä istuvat ihmiset ovat ottaneet minut joukkoon juuri sellaisena kuin olen. He arvostavat sitä, että olen ruvennut viljelemään maata, mutta samalla he pitävät suuressa arvossa kaikkea muutakin, mitä teen. He kysyvät kuulumisia ja kannustavat eteenpäin. He kehuvat, kun siihen on aika ja syy.

En edes ymmärrä, miten heistä on tullut kuin toinen perheeni: joukko siskoja ja veljiä ympäri Suomea. Jokin heidän tavassaan ottaa mukaan ja olla rinnalla on vienyt jalat altani ja muuttanut elämääni. Kotoisa tunnelma on kannustanut sanomaan kyllä, vaikka kalenterissa olisikin ahdasta tai suunnitteilla oleva tekeminen veisi pois mukavuusalueelta. Heidän seurassaan on ollut helppo palata tanssilattialle ja juhlia aamuyöhön asti.

Kuulumisten vaihtaminen keskeytyy, kun kokous alkaa. Etenemme asia kerrallaan: kertaamme kuluneen vuoden tapahtumia, suunnittelemme tulevaa ja pohdimme, missä meidän kannattaisi olla esillä. Jossain toimintakertomuksen ja talousarvion välissä alan miettiä, miten saisin sanottua, kuinka kiitollinen olen näistä ympärilläni istuvista ihmisistä. Sitten eräs nuori mies pyytää puheenvuoron ja kuvailee, miten tämä joukko on kuin perhe.

Sanat viedään suustani mutta se ei haittaa. Tärkeintä on, että ne sanotaan ääneen.