Pari sanaa armosta

(Artikkelikuva Väinö Kannisto 25.3.1947 / Helsingin kaupunginmuseo)

Ajoin hiljattain Ala-Tikkurilan Shellin ohi. Sinne oli unohtunut taannoin surullisenkuuluisa lääkärilaukku ja ajatukseni karkasivat vuoteen 2001 sekä hiihdon dopingskandaalin. Tunsin kiukkua, en suinkaan silloisia huippuhiihtäjiä, vaan muutamia kansallisesti leimallisia luonteenpiirteitämme kohtaan. Suomessa nimittäin suuren yleisön tuki loppuu samalla sekunnilla, kun suksi lakkaa luistamasta. Suksi käyköön metaforaksi myös keikkamyynnille ja liiketoimille.

Norjalaiset ovat näyttäneet hieman toisenlaista esimerkkiä sitoutumisessaan oksalta pudonneeseen urheilutähteensä. Therese Johaugin tukena on pääasiallisesti pysytty, vaikka kyseessä onkin kiistatta nolo tapaus norjalaisittain. Tavallaan ihailen heidän suhtautumistaan edustajaansa. Pysytään tukena ja koitetaan tulkita asiat siltä osin edullisesti, kuin mahdollista. Ei tuollaisessa yksittäinen urheilija ole syypää, vaan menestystä vaativa urheiluyleisö ja kansaa miellyttämään pyrkivä valtakunnallinen organisaatio. Niin oli 2001 Lahdessakin. Kansa kuitenkin hylkäsi entiset sankarinsa ja lopputulos on ollut varsin synkkää historiakirjoitusta ennen kaikkea yksilötasoilla. Monipuolisiin päihdeongelmiin ajautuneen Mika Myllylän sekava puhelu radioon sai osakseen ennemmin ylemmyyden- kuin myötätuntoa.

Meillä on outo kaksoisstandardi. Vaadimme edustajiltamme, vaikkapa urheilijoilta ja poliitikoilta, suunnattomasti. Emme anna kansana kuitenkaan vaihdossa oletusarvoista kannatustamme. Ilkumme omiemme rallienglannille ja epävarmoille yrityksille ottaa oma paikkansa kansainvälisessä valokeilassa. Asetelma muuttuu siksi aikaa, kun läpimurto on tapahtunut ja toinen suomalainen pääsee paistattelemaan. Silloin voimme jokainen tuntea pienen lämmön omillakin poskillamme.

Tunnumme olevamme kiusallisen hyvillämme, kun Sara Forsbergin ura Hollywoodissa ei ehkä olekaan lähtenyt lentoon. Nyt kun Sakari Järvenpäällä näyttäisi rahat olevan pahasti lopussa, harva aikalainen muistelee kiitollisena miten Leningrad Cowboys rallatteli Suomen osaksi MTV-maailmaa ja se oli iso juttu se. Päinvastoin. Luemme silmät kiiluen iltaläystäkkeestä, kuinka Saken taloa pakkohuutokaupataan eikä miestä ole tavoitettu antamaan haastattelua tötterötukka valuneena kasvoille.

Painamme replayn videoille, joissa suomalainen poliitikko puhuu kotikutoisesti kansainvälisessä kokouksessa. Janoaisimme tyylikästä huippusuoritusta toisensa jälkeen, jotta ei tarvitsisi hävetä. Kun lopulta taivaasta laskeutui Alexander Stubb suorittamaan robottimaisella varmuudella, niin sehän se vasta on ahdistanutkin.

Tällä hetkellä kohti luiskaa on menossa mm. Robert Helenius ja Saara Aalto. Molemmilta odotetaan nopeasti uusia kansainvälisiä mainetekoja tai olemme valmiit hylkäämään heidät katkeroituneena heidän kyvyttömyyteensä ruokkia glorianälkäämme kotiinkuljetuksella.

Mutta armo. Kulttuuriimme on kuulunut omien saavutustemme vähättely ja ankaruutta itseämme kohtaan on pidetty hyveenä. Tämä ajatusmalli on vähitellen ollut hälvenemässä, mutta ankaruus muiden tekemisiä kohtaan on saattanut kanavoitua aiempaakin tiukemmaksi. Jos oppisimme olemaan ripauksen armeliaampia toisillemme, janoaisimme ehkä hieman vähemmän muiden saavuttamaa menestystä, jota voimme pienellä itsepetoksella ajatella omaksemme. Jos osaisimme ajatella urheilijoiden, esiintyjien ja vaikuttajien tehneen uhrauksia ja sietäneen valtavasti epävarmuutta ja epämukavuutta, voisimme ehkä suhtautua empaattisesti epäonnistumiseenkin. Tähän kuuluisi kiitollisuus jo yrittämisestä.

Siskoani lainaten: Jokainen aamu on armo uus.