Ahdistunut sukupolvi — miksi nuoret voivat huonosti?

The Anxious Generation: How the Great Rewiring of Childhood Is Causing an Epidemic of Mental Illness (2024). Haidt, J. Penguin Press.

Kaikkien tulisi tietää ravitsemuksesta sen verran, että ymmärtää miten syödä terveellisesti. Anatomiasta ja fysiologiasta olisi hyvä tietää edes sen verran, että osaa liikkua turvallisesti ja levätä riittävästi.

Samaisista syistä jokaisen tulisi lukea kirja The Anxious Generation.

Ruutuaika ja digitaalinen todellisuus alkaa olla yhä useammalle meistä väistämätön osa elämää. Arjen askareet ja työtehtävät hoituvat yhä enenevissä määrin jonkin digitaalisen palvelun äärellä, samoin sosiaalinen elämä.

Lähes kaikki meistä ovat täällä päivittäin, tavalla tai toisella.

Harvempi kuitenkaan miettii, millaisia terveysvaikutuksia internetissä vietetyllä ajalla on. Tunnistamme huomattavasti paremmin fyysisen todellisuuden riskit kuin digitaalisen.

Tämä pätee sekä yksilö- että yhteisötasolla.

Tieliikenteessä meillä on turvavyöpakko. Alkoholille ja tupakkatuotteille on asetettu 18 vuoden ikäraja.

Viralliset ravitsemussuositukset ohjaavat joukkoruokailun suunnittelua ja erilaiset säännöt suojaavat työntekijöitä esimerkiksi rakennustyömaalla, aina melun haittoja myöten.

Mutta miten ruutuaika, sosiaalinen media ja digitaalinen elämä vaikuttaa terveyteemme? Kuinka moni on edes pohtinut asiaa?

Yhteiskunnallisesti olemme GDPR-asetuksella päättäneet, että 13-vuotias on riittävän kypsä tehdäkseen datasopimuksen Metan kaltaisen megakorporaation kanssa.

Sen jälkeen lapsi saa viettää rajattomasti itsenäistä aikaa digitaalisessa todellisuudessa, jossa Meta seuraa hänen jokaista liikettään ja kohdetaa hänelle sisältöä.

Kirjassaan Jonathan Haidt argumentoi, että olemme ylisuojelleet lapsia fyysisessä maailmassa ja alisuojelleet digitaalisessa.

Jos haluaa paremmin ymmärtää nykyistä, etenkin nuorten aikuisten ja teinien keskuudessa yleistyvää pahoinvointia, on palattava ajassa taaksepäin.

Haidt’n mukaan yleistyvät mielenterveysongelmat ovat seurausta siitä, että ruutuaika on syrjäyttänyt fyysisen kanssakäymisen ja leikin.

Hän puhuu “puhelin-perusteisesta lapsuudesta”, joka on korvannut “leikki-perusteisen lapsuuden”.

Haidt havainnollistaa tilastojen kautta, kuinka ongelmat alkoivat yleistyä vuosien 2010–2015 välillä — samaan aikaan kun älypuhelimet, moderni sosiaalinen media ja puhelimen etukamera yleistyivät.

Samaan aikaan olemme luovuttaneet liikaa valtaa teknologiayhtiöille, joita ei kiinnosta mikään muu kuin raha.

Nykyisen Metan, silloisen Facebookin, sisällä vuonna 2021 tapahtunut tietovuoto paljasti, että yhtiö on ollut varsin tietoinen palveluidensa haitallisista vaikutuksista erityisesti nuorille tytöille, mutta kätkenyt tulokset.

Samaan aikaan Meta on strategisesti pyrkinyt havittelemaan yhä nuorempaa käyttäjäkuntaa.

Edustan viimeistä sukupolvea, joka vietti lapsuutensa ilman internetiä. Kun internet tuli kotiimme, olin jo teini-ikäinen. Silloin netti oli vielä upea ja ihmeellinen.

Ajat ovat muuttuneet ja sosiaalisen median kulta-aika on ohi.

Menneeseen ei ole paluuta, eikä digitaalisesta todellisuudesta ole enää pois pääsyä. Meillä aikuisilla ei ole kuitenkaan varaa nostalgiaan.

Kun terapeutti-Ville alkoi Eurovaalikampanjansa yhteydessä puhua sosiaalisen median haitoista, hänet lytättiin somessa etenkin oman ikäluokkani toimesta.

Hänen sanomaansa pidettiin populistisena, holhoavana ja pelotteluna.

Skeptisyys on normaalia ja kuuluu terveeseen debattiin, mutta moni milleniaali elää kuin pulloonsa ihastunut juoppo. Heidän suhteensa someen edustaa Tukholman syndroomaa, jossa panttivanki on rakastunut vangitsijaansa.

Valitettavasti ruutuajan tai sosiaalisen median haitoista ei tulla koskaan saamaan vedenpitäviä, aukottomia, täydellisiä tutkimustuloksia. Se on mahdoton vaatimus. Jossain kohtaa pitää vain todeta, että näyttöä on riittävästi.

Vihdoin aletaan olla siinä pisteessä, kun yhteiskunnalliset elimet puuttuvat asiaan.

Aiemmin tänä vuonna Yhdysvaltain korkein lääkintäviranomainen ehdotti sosiaalisen median palveluille varoitusmerkintää. Tupakkatuotteet saivat vastaavan merkinnän vuonna 1966.

Myös suomalaisissa kouluissa on alettu tiukentaa linjaa kännyköiden suhteen.

Kirjassaan Jonathan Haidt esittää neljää teesiä sosiaalisen median ja “puhelin-perusteisen lapsuuden” haittojen torjumiseksi:

1: “Ei älypuhelimia ennen lukiota. Vanhempien tulisi viivyttää lasten ympärivuorokautista pääsyä internetiin antamalla heille vain peruspuhelimet (ei internetselainta; sovellusten käyttöä rajoitettu) ennen yhdeksättä luokkaa (noin 14-v).”

2: “Ei sosiaalista mediaa ennen 16. ikävuotta. Anna lasten käydä läpi aivojen kehityksen haavoittuvimman vaiheet ennen kuin kytket heidät sosiaalisen vertailun ja algoritmisesti valittujen vaikuttajien vaikutuspiiriin.”

3: “Puhelimettomat koulut. Kaikissa kouluissa ala-asteesta lukioon oppilaiden tulisi säilyttää puhelimensa, älykellonsa ja muut henkilökohtaiset laitteet — jotka voivat lähettää tai vastaanottaa viestejä — puhelinkaapeissa tai lukituissa pusseissa koulupäivän ajan. Se on ainoa tapa vapauttaa heidän huomionsa toisilleen ja opettajilleen.”

4: “Reilusti enemmän valvomatonta leikkimistä ja lapsuuden omatoimisuutta. Näin lapset luonnollisesti kehittävät sosiaalisia taitojaan, oppivat käsittelemään ahdistusta ja heistä tulee itsenäisiä nuoria aikuisia.”

Näiden suositusten käytääntöönpaneminen ei vaadi uusia lakeja tai lainsäädäntöä. Ne vaativat kuitenkin sen, että kulttuurin on muututtava.

Jos koko kylä ei ole mukana, kukaan ei ole mukana.

Ehdotan, että sosiaalinen media nähtäisi samankaltaisena osana elämää kuin alkoholi. Sopivissa määrin, oikein käytettynä, se toimii sosiaalisena voiteluaineena ja tuottaa iloa elämään.

Suurissa määrin käytettynä se on ongelma.

Yksilöinä meidän pitää oppia elämää ruutuajan kanssa vastuullisemmin.

Yhteiskuntana meidän tulee vaatia teknologiayhtiöiltä vastuuta siitä, millaisia palveluita he rakentavat — aivan kuten vaadimme niiltäkin yhtiöiltä, jotka rakentavat kauppakeskuksia, leikkipaikkoja ja julkisia tiloja.

Digitaalisten palveluiden täytyy palvelella ihmisten hyvinvointia. Jos terveys ei ole ensisijainen vaatimus, niin millaista tulevaisuutta oikein rakennamme?