Burnout

Hei taas kaikille!

Nyt on elämä palaamassa parempiin uomiin, olen saanut nukkua reilut unet useana yönä, kiitos vain apuun tulleille sukulaisille, äidilleni ja anopilleni suurimmat kiitokset lapsenhoitoavusta. Appiukolle kiitos koiranhoidosta. Ja kuka lie ollut se ihana ihminen vai kenties ihmiset, jotka tekivät suursiivouksenkin?

Olihan se aika outoa, kun yksi aamu lähes viikko sitten tuli vain lähtö hotelliin, mies vei ja käski pysyä siellä, itse olin kauheassa paniikissa, että mistä on kyse ja kyllähän minä sieltä hotellista tulin kotiinkin, mutta appivanhemmat käskivät poistua kotoa ja minä vain itkin ja itkin eteisessä, että mistä on kyse. Onneksi anoppi ymmärsi miten lopussa olin ja he olivat tarjoutuneet apuun, soittivat siinä vaiheessa äitini paikalle ja pääsin takaisin hotelliin nukkumaan. Pari päivää meni vähän kuin mistään tajuattomassa tilassa, mies kävi katsomassa minua, anoppikin, siskoni, äitini, kukin vuorollaan, varmaan tunnin pari kerrallaan, mutta kylläpä melkein aina herätessäni joku istui vierellä.

Lääkäriinkin pääsin, mutta eipä tuolla mitään muuta selvinnyt kuin burnoutia, loppuunpalamista, stressiä, ei mitään masennusta tai vastaavaa, yksinkertaisesti liian vähän unta ja liian kauan.

Nyt olen siis kotiutunut, hotellissa ei ollut mukava asua pidemmän päälle ja elämässä on uusi rytmi. Meillä on kolme pv viikossa ns oma rauha ja 4 pv meillä on lapsenhoito ja koiranhoitoapua. Seuraavalla viikolla 4 pv oma rauha ja 3 pv lapsenhoitaja ja koiravahti. Eli nyt mennään niin, että joka toinen päivä teen mitä jaksan kotitöiden suhteen ja hoidan pienokaiset itse ja joka toinen päivä pienokaisilla on hoitaja ja voin tehdä kotitöitä tai mitä haluan. Suku lupautui auttamaan seuraavat 2–3 vko ja sitten katsotaan mikä on tilanne.

Miksi kävi näin? Eikö olekin hyvä kysymys. Sitä olen kysynyt myös itseltäni monet kerrat.

Belinda