Spinoza ja empirismi

Empirismi nykypäivänä käsitetään tiettyissä piireissä hyvin naiivisti. Käsite on varattu positivisteille, jotka uskovat että instrumenttien ja menetelmien varassa voidaan luoda objektiivista ymmärrystä maailmasta joka on olemassa riippumatta subjekteista.

Subjektilla tai subjektiviteetilla ei ole tässä empirismissä mitään tilaa. Sen uskotaan tulevan läpinäkyväksi yksinkertaisella menetelmäkuvauksella. Pohjimmiltaan sen uskotaan olevan merkityksetön ja neutraali. Tällöin oletetaan, että maailman ymmärtämiseksi subjektiviteettia ei tarvitse ymmärtää. Tällaisessa ontologiassa subjekti sijoitetaan käytännössä maailman ulkopuolelle.

Nähdäkseni Baruch Spinoza ennakoi empirismin ydinkysymyksia ja oletuksia monin kiinnostavin tavoin. Spinozalle subjektiviteetti oli myös sivuseikka, mutta hänen analyysinsä painopiste oli kaikessa mikä on subjektia muodostavaa. Spinozalle kaikki tapahtuu yhdessä substanssissa, jossa asiat mitkä vaikuttavat keskenään ja toisiinsa vaikuttavat juuri siksi, että ne ovat yhtä ja samaa substanssia.

Samanaikaisesti spinoza käsitti, ettei olemassa ole mitään mistä ei seuraisi mitään. Subjektia ei voi siis myöskään täysin sivuuttaa, vaikka se olisikin ainoastaan ohimenevä kiteymä. Spinoza kehitti kokonaisen järjestelmän käsittämään toimintaa ja toiminnan syitä, tarkastellen kaikkea mitä subjekti tekee, mutta ilman käsitettä subjektille. Tämä on merkittävä saavutus, koska näin naiivi empirismi voidaan kyseenalaistaa siltä ontologiselta perustalta jolla myös havainnointi ja tieto ymmärretään toimintana. Subjektiviteetilla, tiedolla ja havainnolla on täten myös seuraamuksia, sillä ne ovat välttämätön osa maailmaa juuri sellaisena kuin se on.

Yhteys syvenee eräässä sukulaissuhteessa. Deleuze (1953) käsittää modernin empirismin isän David Humen ajattelun mielen affektioiden tieteenä. Humen empirismi ei perustu millekkään transsendentaaliselle subjektille, joka odottaa valmiina kokemusta ja jolle asiat sitten tapahtuvat. Empirismin tutkimuskohde oli subjekti sellaisena kuin se konstituoituu kokemuksessa, tai toisin sanoen tutkivan ja tarkkailevan ihmisen luonto. Spinozassa tämä sisältyy argumenttiin, jonka mukaan tietoisuutta ole ruumiin vaikutuksien ulkopuolella. Kaikki tietoisuus on tietoisuutta ruumiista, ja asioista mitä ruumiissa tapahtuu. Empirian kohde on siis ensikädessä ruumis, ja vaikutukset mitä ruumis käy lävitse. Lapsellinen jako subjektivismiin ja objektivismiin ei siis päde empirismissä. Tietoisuutta ei ole ilman ruumista ja tapahtumaa, jotka ovat itsessään empirian kohteita.

Kaikista ongelmallisinta naiivissa empirismissä on neutraalin subjektin oletuksen tuottamat eettiset implikaatiot, joiden mukaan subjekti voi toimia objektiivisesti seuraten maailman tarjoamia viitepisteitä. Tämä subjekti on tekemätön, eikä tämä oletus kelpaa ontologisesti, koska siinä missä maailmassa on subjekteja, myös subjektien olemassaolosta seuraa jotain. Tämä lähtökohta, jossa subjekti sijoitetaan maailman ulkopuolelle, on osoittautunut ongelmalliseksi monessakin merkityksessä, mutta itse näen keskeisimmäksi miten siinä miten ongelmanasettelun vaihe jää tyystin perustelematta. Tämä kiteytyy muun muassa nykyään evoluutiopsykologiassa ja aikaisemmin rotutieteissä, jotka asettavat epäkelpoja ja latautuneita kysymyksenasetteluja, jolloin kaikki viitepisteet alkavat tukemaan hypoteettisia totuuksia mitkä koetaan varmuuksina. Naiivin empirismin subjektivittomuus toimii siis myös tekniikkana, jolla omat vinoumat verhotaan näennäisesti objektiivisen tarkkailun estetiikkaan.

Ilmaisevat ideat

Spinoza oli rationalisti, joten tämän esseen lähtökohdat voivat vaikuttaa nurinkurisilta. Spinozalle tieto ei muodostunut kokemuksesta, vaan intellektistä. Spinozalle järki perustuu säännönmukaisuudelle, tai tarkemmin muotoiltuna sisäisesti säännönmukaiselle ideaalisuudelle, joka ei vaadi empiiristä viitekohdetta, koska säännönmukaiset ideat ilmaisevat myös omat syynsä. Adekvaatti idea ilmaisee miten luonto seuraa omia lakejaan (1. prop XXIX), joka selittääkin mitä objekteja havaitsemme, ja miksi niitä havaitsemme.

Adekvaatti idea ei riipu siitä, että se vastaa kohdetta, nimittäin empiiristä kohdetta. Matemaattiset säännönmukaisuudet ja lainalaisuudet toistuvat Spinozan tekstissä esimerkkeinä tästä. Ne eivät riipu siitä, että ne vastaavat ulkoisia kohteita, (2. määr. 4 sel) vaan siitä että ne ovat sisäisesti säännönmukaisia, ja selittävät niiden asioiden olemusta, mitkä ilmenevät niiden muodostamassa järjestelmässä. Kolmion luontoon kuuluu se, että sen kulmien summa on 180 astetta. Myöskään täydellisen ympyrän puute luonnossa ei kumoa sen sisäistä pätevyyttä matemaattisena rakenteena, koska tapauskohtaisen esimerkin puute ei kumoa mahdollisuutta ulkoiselle sovellettavuudelle ja asioiden selittämiselle. Näiden matemaattisten konstruktioiden vastaamattomuus tähän tai tuohon empiiriseen yhteyteen voidaan aina selittää muilla muuttujilla. Adekvaatti idea on siis generatiivinen idea, universaali joka luo mahdollisuuden tiedolle paljastamalla omat syynsä.

Kysymys ei siis ole tästä tai tuosta empiirisestä objektista, koska adekvaatti idea ei riipu vastaavuudesta empiirisen kohteen kanssa. On oikeammin sanottu, että adekvaatti idea ilmaisee yleispätevyyttä, mikä tekee kohteen ja kohdetta vastaavan idean mahdolliseksi. Kaikki adekvaatit ideat ketjuuntuvat Jumalaan, eli luovaan luontoon, mikä seuraamalla omia lakejaan muodostaa käsitettävän maailman. Siitä kun luonto seuraa omia lakejaan seuraakin “äärettömän paljon äärettömän monin tavoin”, eli kaikki mitä ymmärrys pystyy tavoittamaan (1. Prop XVI).

Spinoza motivoi lukijaansa miettimään syitä asioille sellaisena kuin ne ilmenevät, ja miettimään mitä asiat kertovat toisistaan, sekä minkälaiset yleispätevät säännöt kehystävät näitä asioita ja empiirisiä ilmiöitä. Jumaluus selittävänä tekijänä, tai pohjimmaisena syynä viittaa luonnon sisäiseen säännönmukaisuuteen, joka ilmaistaan ajattelun attribuutissa adekvaateissa ideoissa.

Kaikki ulottuvainen ja ideaalinen ilmaisevat tätä säännönmukaisuutta, mutta kahtena erillisenä ilmaisun tasona. Tätä tasoeroa kutsutaan parallerismiksi.

Spinozan teoria ideoiden ja ulottuvaisien asioiden parallerismista tulee tulkita argumenttina jonka mukaan kaikki luonnon tapahtumat ja objektit ovat käsitettävissä. Kaikkea sitä, mitä luonnossa tapahtuu, vastaa jokin idea, joka selittää luonnon tapahtuman osana jotain suurempaa asiayhteyttä, tai jonkin universaalin alaisuudessa. Kun ideat koskettavat ulottuvaisia kappaleita, ne eivät kuitenkaan selitä syitään. Maailma on koosteinen kokonaisuus, jossa yksittäiset objektit seuraavat adekvaattien ideoiden ilmaisemasta säännönmukaisuudesta. Rajallisia moduksia, kuten ulottuvaisia kappaleita ei voi ymmärtää ilman ideoita muista kappaleista, ja rajattomista moduksista, kuten painovoiman kaltaisista yleisistä syistä, jotka tekevät niistä mahdollisia.

Spinoza ilmaisee näin empiirisien tieteiden menetelmäopin ytimen olematta varsinaisesti empiristi. Empiiriset tieteet hakevat invariantteja, ja käsittävät varianssin seurannaisena muuttujista mitä vain ei olla vielä käsitetty. Vaikka kausaatiosuhteet voivat olla erehtyväisiä, kausaatio universaalina suhteena toimii yhä yleisenä edellytyksenä argumentaatiolle. Kukin yksittäinen tapaus ilmaisee samoja universaaleja suhteita, mutta erilaisilla arvoilla, ja eri muuttujien alaisuudessa. Teoriat eivät kumoudu yksittäistapauksien pohjalta, sillä apuhypoteesit ja lisäykset voivat täydentää poikkeamia. Tämä episteeminen kehys on toistunut monessa erilaisessa tieteenfilosofisessa keskustelussa, kuten Imre Lakatosin pohdinnassa tieteellisien tutkimusperinteiden ydin- ja sivuhypoteesien erosta ja erilaisista merkityksistä tieteen kehitykselle.

Seuraavaksi käsittelemme sitä, miksi kokemusperäinen tieto on Spinozan mukaan heikkoa, ja mitä välineitä Spinoza tarjoaa empiirisen ymmärryksen aukkokohtien korjaamiseen.

Tietäminen on toimintaa

Spinoza kiistää että mieli voisi ohjata ruumista, tai että ruumis voisi ohjata mieltä, ja selittää mielen ja ruumiin saumattomasti rinnakkaisina asioina (2. Prop VII & 3. Prop II). Paralleerisessa ontologiassa ajatukset ja asiat, materia ja mieli, tai ulottuvaisuus ja ideat ovat siis saman substanssin eri attribuutteja, jotka kulkevat kausaalisesti rinnakkain.

Näin illustroidaan, että asiat, siinä missä ne vaikuttavat toisiinsa, jakavat jotain yhteistä, eikä olemassa ole mitään, jolla ei olisi vaikutusta. Toisaalta viitatessaan attribuuttieroon Spinoza argumentoi ankarasti etteivät materia ja mieli vuorovaikuta, vaan ilmaisevat toisiinsa redusoimattomin tavoin samaa substanssia, samaa yksittäistä asiaa. Ainoastaan modukset, diskreetit yksiköt vaikuttavat keskenään, ja juuri koska ne vaikuttavat, ne ovat samaa substanssia. Arkipäiväisellä tasolla tämä voidaan muotoilla siten että subjektit voivat kommunikoida, puhua, aiheuttaa toisiinsa vaikutuksia koska ne jakavat jotain samaa.

Minkäänlainen Spinozistinen empirismi vaikuttaisi tuhoontuomitulta Etiikan toisen kirjan Proposition XXIX korollaarin perusteella. Tässä Spinoza esittää, että ihminen ei tiedosta itseään, koska hän tunnistaa ainoastaan miten hänen ruumiiseensa vaikutetaan. Tajunnassa ei kun ole mitään muuta kuin ideoita, jotka vastaavat vaikutusta ruumiissa (2. prop XXIII), eikä ihminen tiedosta edes ruumistaan muuten kuin siten miten siihen vaikutetaan (2. prop XIX). Ulkoiset kappaleetkin tiedostetaan vain siinä missä ne saavat jotain aikaan ruumiissa (2. Prop XXVI). Ihminen saa samalla ideansa ulkomaailmasta näiden samojen vaikutuksien perustalta, joiden kautta hän tiedostaa ruumistaan ja tajuntaansa.

Spinoza nostaa tässä esiin ongelman syiden ja seurauksien välisestä suhteesta, ennakoiden Humen induktion ongelmaa — havaitsemme ainoastan seurauksia, emmekä syitä. Induktion ongelmaa vastaan väittäminen olisi kuin itsevarma väite että lammikon laineet ovat taivaalta putoavien kivien aiheuttamia, kun kerran todistimme kiven aiheuttaneen pintavärinää. Se on kuin väittäisimme, että voimme päätellä kiven täsmällisen muodon aaltoliikkeen perusteella. Monimutkaiset syyt juontuvat pelkistettyihin seurauksiin, kun ne kohdistuvat kappaleisiin mitkä ovat rakenteellisesti yksinkertaisempia1.

Monet asiat vaikuttavat ihmisruumiiseen samanlaisilla tavoilla, eikä näistä vaikutuksista voida käsittää mitään yksittäistä ja yleispätevää syytä. Tässä Spinoza nojautuukin ihmisruumiin monimutkaisuuden asteeseen, se on kylliksi monimutkainen että se kykenee sisällyttämään monenlaisia vaikutuksia ja luomaan lukuisia asioita, mutta samalla sen kyvyllä käsittää ja säilyttää muistissa monia asioita, yksityiskohtaisesti ja kerralla, on rajoittunut.

Spinozan rationalismi perustuu aikaisemmin linjatulle yhden substanssin sisäiselle parallerismille. Empiriassa subjektin ruumis on avoin ulkoisille vaikutuksille, ja ainoastaan siinä, missä se jakaa jotain yhteistä niiden kappaleiden kanssa, jotka siihen vaikuttavat, se voi tulla niiden vaikuttamaksi. Siinä missä substanssissa on jotain kaikille yhteistä, ja tässä substanssissa esiintyvät modukset muodostuvat vastaavista rakenteista, ajatuksen attribuutin alla näitä suhteita vastaavat tietyt yleiskäsitteet, kuten kausaatio.

Käsitelläkseen kausaatiota ja tarkastellakseen näin ruumiin vaikutuksia, Spinoza esittelee etiikan toisessa kirjassa liikkeen käsitteen. Tämä liike välittyy aina ja ainoastaan yhdessä attribuutissa, eikä mikään siirry yhdestä attribuutista toiseen. Koska ulottuvaiset kappaleet ja niiden ideat liittyvät toisiinsa keskenään samoissa suhteissa ja samoissa järjestyksissä, minulla voi olla idean idea samalla tavalla kuin minulla voi olla idea asiasta. (2. Prop XXI Huom.).

Osan 3 ensimmäinen propositio käsittää epäadekvaattien ideoiden olevan myös osa luonnollista ideoiden ketjuuntumista. Epäadekvaatit ideat ovat olemassa ainoastaan siksi, että luonto sisältää myös ruumiita, joilla rajatut monimutkaisuuden aste, ja näin rajattu tapa vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi. Jumala käsittää tällöin epäadekvaatit ideat siinä missä sillä on idea toisen, rajallisen olion tajunnasta. Kompleksisuus luonnossa siis kariutuu kokemuksessa ja ajattelussa pois.

Kuten ulottuvaiset oliot ketjuuntuvat, myös näiden olioiden ideat ketjuuntuvat. Minulla voi olla idea katsomastani pöytälampusta, mutta tämä idea on vain aistivaraista tietoa. Tämä aistivarainen, ulottuvaista kappaletta koskeva idea muodostuu ketjussa, mikä ulottuu tarkastellusta objektista ruumiiseeni, sellaisena kuin objekti minuun vaikuttaa. Kokemukseni tilanteesta on tämän fyysisen tapahtuman muoto sellaisena kuin se ilmenee ajattelun attribuutissa. Adekvaatista ideasta kariutuu pois kaikki se, mitä en hetkessä määriydy pitämään olennaisena.

Tämä epäadekvaatti idea on silti adekvaatti jumalan tajunnassa, eli on olemassa syy myös subjektin erehtymiselle. Tämä epäadekvaatti idea on yhtälailla olemassa kuin adekvaatti idea, mutta sen syynä on subjektin verrattaisesta yksinkertaisuudesta juontuva vinouma, joka estää subjektiä käsittämästä objektia, mutta joka johtaa siihen, että objektin liike tai siitä heijastuva liike indusoi subjektin epäsymmetrisen vaikutelman.

Kun subjekti muodostaa idean oman ideansa rajallisuudesta, hän on tällöin käsittänyt adekvaatin idean. Subjekti alkaa siis toimimaan silloin kun se tunnistaa oman rajallisuutensa. Vastaavia tilanteita empiirisissä tieteissä tapahtuu silloin, kun ymmärretään että empiirisessä asiayhteydessä voi olla myös muuttujia mitä ei vielä tunneta.

Lopuksi

Empiiriset tieteet lähtevät liikkeelle seurauksista. Ne ottavat lähtökohdaksi kokemuksen, ja hakevat korrelaatiota monimuuttujaisempaan tasoon, mitä tarkkaillaan. Naiivi empirismi lähtee liikkeelle vaikutelmasta, joka syntyy tarkkailevassa mielessä ja ruumiissa. Se ei erota ruumiin vaikutelmaa asiasta jota tarkkailaan. Se ei muodosta ideaa ideasta, eli käsitystä siitä, miten ideat muodostuvat ja miten mieli tarkkailee.

Spinozan järjestelmässä on myös sisäänrakennettu empirismi, jonka ansio on juuri siinä, että se tunnistaa empirismin rajat, ja tarjoaa sille välineet ylittää rajansa. Yksinkertaisemmat systeemit, kuten ihmisruumiit eivät voi sisältää itsessään monimutkaisempia systeemejä. Tämän vuoksi subjekti havaitsee maailmaa rajoittuneesti, mutta siinä missä subjekti seuraa maailman säännönmukaisuuksia, se voi ymmärtää näistä paljonkin. Subjekti voi siis pyrkiä ymmärtämään miksi asiat vaikuttavat siihen säännönmukaisella tavalla, eli se voi tunnistaa, minkä annettujen muuttujien alaisuudessa ilmiöt toistuvat.

Toinen spinozistinen johtopäätös on eräänlainen osiksi purettu ja radikalisoitu platonismi, joka saavuttaa synteesin holistisemman, tai jopa ekologisemman ajattelun kanssa. Ideamaailma korvautuu subjektin luonnolla, ja muistaminen vaikutuksien indusoitumisena — Kaikki tieto on jo subjektissa, tai subjektin ruumiissa on jo olemassa kaikki sisäiset edellytykset adekvaatille tiedolle. Samanaikaisesti ruumiissa ei tapahdu yhtään mitään, ilman että ulkopuoliset kappaleet vaikuttavat siihen. Ruumis siis tarvitsee muita kappaleita, jotka voivat jättää siihen jälkiä, ja näin paljastaa mitkä ovat sille ominaisia tapoja reagoida vaikutuksiin.

Kolmanneksi empiiriset tieteet tarvitsevat ideoita ideoista, eli ymmärryksestä joka laittaa käsitykset konteksteihin, kuvaten menetelmiä, oletuksia ja mahdollisia aukkokohtia. Samalla ne tarvitsevat idean ideoita teorioina, jotka tuottavat havaitusta ja tätä vastaavasta ideaalisuudesta mielekkään synteesin. Tarvitsemme siis ideoita jotka vastaavat sitä miten ideat syntyvät.

1Tarkastelen tätä esseessä Induktion ongelma kommunikaatiossa. Mieli ja kieli toimivat erilaisien säännönmukaisuuksien varassa, joten täydellisen yhteismitallisuuden sijaan ajatuksien sanoittamisessa ja sanotun ajattelemisessa on tuottava epäsymmetria, joka toisaalta tekee myös yhteisymmärryksestä epävarmaa.