Miksi aikapreferenssin sivuuttaminen on keskuspankkiirien perustavanlaatuinen virhe?

Alasdair Macleodin essee

Kuva: Aron Visuals / Unsplash

Yleinen oletus on, että korko edustaa rahan lainaamisen kustannuksia. Suppeassa mielessä tämä pitää paikkansa, koska kyseessä on lainanottajan maksama korko. Rahapolitiikan toimijat eivät pohdi asiaa sen enempää. Keskuspankkiirit väittävät, että jos lainanoton kustannuksia eli korkotasoa alennetaan, luoton kysyntä kasvaa, ja luoton käyttö taloudessa johtaa luonnollisesti bruttokansantuotteen kasvuun. Jokainen keskussuunnittelija haaveilee bruttokansantuotteen jatkuvasta kasvusta, ja he pyrkivät saavuttamaan sen alentamalla rahan lainaamisen kustannuksia.

Tämä lähestymistapa on matemaattista alkuperää. William Stanley Jevons, oli yksi kolmesta rajahyödyn käsitteen keksijästä vuonna 1871 julkaistulla teoksellaan The Theory of Political Economy. Hän oli vakuuttunut siitä, että matematiikka oli keino yhdistää valtiotieteen eri osa-alueet yhtenäiseksi tutkimusalueeksi. Siksi hänelle oli luontevaa tarkastella korkoja rahan kysynnän ja tarjonnan näkökulmasta, kun raha siirtyy ihmiseltä toiselle lupauksena tulevasta takaisinmaksusta.

Toinen rajahyötyteorian keksijöistä oli itävaltalainen Carl Menger, joka selitti hintojen muodostuvan vaihdantaan osallistuvien mielissä subjektiivisesti. Hän esitti, että hinta on pohjimmiltaan ihmisen valinta, eikä sitä siksi voida ennustaa matemaattisesti. Tämä horjuttaa oletusta, jonka mukaan korko on yksinkertaisesti rahan hinta, ja viittaa siihen, että siihen liittyy jonkinlainen inhimillinen tekijä, joka on erillinen puhtaista kustannuksista. Eugen von Böhm-Bawerk, joka seurasi Mengerin jalanjäljissä, näki asian kapitalistisemmasta näkökulmasta siten, että säästäjien raha, joka oli muuten elotonta, saattoi tuottaa säästäjälle hyödykkeiden tarjontaa säästetylle rahalle saatavan koron avulla.[1]

Böhm-Bawerk vahvisti, että korko tuotti tuloja kapitalistille ja oli kustannus lainaa ottavalle yrittäjälle, mutta hän oli opettajansa Mengerin kanssa samaa mieltä siitä, että korkoon liittyi myös aikapreferenssitekijä, rahan hallussapidon arvon ero nykyhetken arvoon verrattuna lupaukseen saada se haltuunsa tulevaisuudessa. Helpoin tapa ymmärtää asia on näkemys siitä, että säästäjiä ohjaa pääasiassa aikapreferenssi ja lainanottajista ohjaavat puolestaan kustannukset. Tämän vuoksi lainanottajien oli kilpailtava korkotasoa kasvattamalla houkutellakseen säästäjiä lainaamaan, mikä on selitys Gibsonin paradoksille.[2]

Näihin aikoihin raha oli kultaa ja valuutat kullan korvikkeita, toisin sanoen ne olivat liikkeessä kullan tukemina ja vapaasti vaihdettavissa kultaan. Kulta oli väline, jolla tuottajat muuttivat työnsä hedelmät tarvitsemikseen ja haluamikseen tavaroiksi ja palveluiksi. Sen rooli oli pelkästään ajallinen. Ajalliset ihmiset arvostivat kultaa hyödykkeenä, jonka erityisenä tehtävänä oli olla rahaa, mutta hyödykkeenä sen todellinen hallussapito oli arvokkaampaa kuin pelkkä vaatimus siitä tulevaisuudessa. Mutta asettavatko he fiat-valuutalle saman aikapreferenssin? Selvittääksemme tämän meidän on selvitettävä, mikä aikapreferenssi on käsitteelliseltä luonteeltaan.

Aikapreferenssi klassisessa taloustieteessä

Aikapreferenssi on yksinkertaisesti halu omistaa hyödykkeitä mieluummin aikaisemmin kuin myöhemmin. Tämä johtuu siitä, että kaikki pitävät parempana välitöntä omistusta kuin lupausta tulevasta omistuksesta. Näin ollen hyödykkeen hallussapidon tulevaisuuden arvon on oltava alempi verrattuna todelliseen hallussapitoon, ja mitä kauempana tulevaisuudessa todellinen omistussuhde syntyy, sitä suurempi diskontto annetaan. Tämä on aikapreferenssi. Mutta sen sijaan, että hinnoittaisimme aikapreferenssin ikään kuin se olisi nollakuponkilaina, muutamme sen vuotuiseksi korkovastaavuudeksi.

On selvää, että aikapreferenssi koskee ensisijaisesti luotonantoa tuotannon rahoittamiseksi, mikä edellyttää aikaa tuotannon aloittamisen ja tuotannon välillä. Lainatun rahan on katettava osittain tai kokonaan hyödykkeet ja kaikki valmiin tuotteen valmistamiseen tarvittavat kustannukset sekä aika, joka kuluu sen toimittamiseen loppukäyttäjälle. Yrittäjän on luovuttava osasta nykyistä kulutustaan, jos hän aikoo sijoittaa omaan tuotantoonsa, ja nykyisten resurssien allokoimista tähän tarkoitukseen säätelevät osittain aikapreferenssi ja hänen ennakoimansa voitot. Jos hänen tuotantoprosessinsa vaatii pitkän ajan sijoituksen ja valmiin tuotteen myynnin välillä, hän saattaa joutua luopumaan nykykulutuksestaan suhteessa pidempään, joten sen on oltava sen arvoista.

Helpoin tapa eristää aikapreferenssi on olettaa, että yrittäjä joutuu lainaamaan osan tai kaikki tarvittavat resurssit. Nyt on tarkasteltava lainoittajan asemaa, sillä hänen on tällöin luovuttava nykyisestä kulutuksestaan tulevaisuuden hyväksi. Lainoittajan motiivina on, että hänellä on ylijäämärahaa välittömiin tarpeisiinsa verrattuna, ja että hän on valmis käyttämään sitä kannattavasti sen sijaan, että hän pitäisi kiinni säästöistään. Hänen palkkansa siitä, että hän tarjoaa ylimääräiset rahavaransa liikemiehelle, on ylitettävä hänen henkilökohtainen aikapreferenssinsä.

Sijoitusten ja säästöjen yhteensovittamisen väline on tietysti raha, koska niiden yhteensovittaminen olisi hyvin vaikeaa vaihtotaloudessa. Raha helpottaa ennen kaikkea tätä seikkaa. Pidämme tätä ilmeistä tehtävää niin itsestäänselvyytenä, että unohdamme, että korot ovat itse asiassa ilmaus aikapreferenssistä, joka on lähtöisin kulutustavaroiden omistamisen lykkäämisestä. Pankkien ja muiden rahoituslaitosten harjoittama välitystoiminta peittää meiltä koron ja aikapreferenssin välisen yhteyden, koska säästäjä olettaa virheellisesti, että hän ei luovu rahoistaan tallettamalla ne pankkiin.

Pankki näyttää antavan tallettajalle jotakin ilmaiseksi toimiessaan rahoituksen välittäjänä, mutta se katkaisee tosiasiassa yhteyden säästäjien ja lainanottajien välillä. Nykyaikaisessa taloudessa molemmat osapuolet ovat lopulta tekemisissä pankin kanssa toistensa sijasta. Pankin harjoittamasta välitystoiminnasta huolimatta pankin kautta tapahtuva säästäjän ja yrittäjän välinen perussuhde on kuitenkin se, että ensin mainitun pääoma on tietyn ajanjakson toisen osapuolen hallussa. Se voi peittää näkyvistä tämän seikan, mutta aikapreferenssistä ei pääse eroon.

Kun säästäjä säästää ja yrittäjä sijoittaa, liiketoimeen liittyy aina se, että lainanantajan säästöt muutetaan tavaroiden ja palvelujen tuotannoksi, johon liittyy aikatekijä. Lainoittajalle aikapreferenssi merkitsee aina pääoman hallinnan menetystä tietyksi ajaksi.

Aikapreferenssi ja fiat-raha

Nykyajan taloustieteilijät eivät ymmärrä aikapreferenssiä. Heille taloustieteessä on kyse Jevonsin matematiikasta, valtion liikkeeseen laskemista valuutoista ja inhimillisen hyvinvoinnin poissulkemisesta. He sanovat, että olemme päässeet eroon menneisyyden kotitalouksien taloustieteestä, ja he halveksivat klassista taloustiedettä. Mutta heidän toistuvasta epäonnistumisestaan taltuttaa inhimillinen toiminta talousmalliensa mukaiseksi antaa ymmärtää, että nykyajan taloustieteilijöilläkään ei ole vastauksia. He ovat vain peittäneet epäonnistumisensa rahainflaatioon.

Takaamattomien valtionvaluuttojen yleisyys tuo varmasti uusia ulottuvuuksia hintoihin ja maksujen toteuttamisen lykkäämiseen. Sen lisäksi, että säästäjä on eristetty lainanottajista pankkien ansiosta ja uskoo, että hänen talletuksensa ovat edelleen hänen omaisuuttaan, säästäjän säästöjen arvoa heikennetään hänen tietämättään rahainflaatiolla. Hänen ennakoimaansa (talletus)koron ajatellaan olevan epämiellyttävä tuotantokustannus, joka on painettava mahdollisimman alas. Ansaittua korkoa verotetaan ikään kuin se olisi kapitalistisen kaupankäynnin voittoa sen sijaan, että se olisi korvaus tilapäisestä omistusoikeuden menetyksestä rahaan.

Näin ollen säästäjä on ajautunut keinottelemaan niin paljon, että lainaaja ei maksaisi korkoa takaisin, ja säästäjä ostaisi sen sijaan osakkeita. Hän vaihtaa luottoriskin yrittäjäriskiin. Ja koska pankkiluoton laajentaminen tyhjästä suosii yrittäjää säästäjän sijasta, teorian mukaan säästäjä saa ajan kuluessa korvauksen koron menetyksestä. Koko järjestelmä on muuttunut, ja jopa kuluttajista, jotka klassisen talousajattelun mukaan lykkäisivät osan kulutuksestaan, on tullut itse suojattomia lainaajia.

Juuri tämä kehitys pois aikapreferenssin tiukkojen rajoitusten todellisuudesta on johtanut meidät nollakorkoihin ja jopa negatiivisiin korkoihin. Jos rahan hinta olisi kuitenkin vain sen lainaamisesta maksettava korko, talous olisi pysyvästi korjattu eikä luottovetoista suhdannekiertoa olisi. On todella ihmeellistä, miksi ihmeessä keskussuunnittelijoilta vei niin kauan ymmärtää ilmaisen rahan edut ja jopa maksaa lainaajille lainaamisesta. Kokemus ja ymmärrys siitä, että taloustiede on inhimillisen toiminnan tiede, kertovat meille kuitenkin muuta. Ilmaisen rahan jakamisesta huolimatta euroalue on huonommassa taloudellisessa ja systeemisessä tilassa kuin se oli ennen Lehmanin kriisiä kymmenen vuotta sitten, ja suurten pankkien osakekurssit ovat kaikkien aikojen pohjamudissa. Nollakorot ja aggressiivinen rahan arvon heikentäminen ovat saaneet aikaan vain pankki- ja järjestelmäkriisin lykkäämisen.

Luottosuhdanteet ovat kuitenkin edelleen olemassa. Niiden perimmäisenä syynä on rahan ja luoton liikkeeseenlasku sellaisin edellytyksin, jotka eivät heijasta aikapreferenssiä. Omistamisen arvo verrattuna lupaukseen tulevasta omistuksesta on kunnioitettava. Rahatalouden keskussuunnittelija ei voi päättää siitä, koska se on täysin markkinalähtöinen ilmiö. Vain yksittäiset kuluttajat voivat osallistua kollektiiviseen arviointiin siitä, onko parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

Aikapreferenssin sivuttaminen on rahapoliittisen suunnittelun perustavanlaatuinen virhe. Tämän takia menestyvässä taloudessa valtion rahapoliittiset toimet pidetään mahdollisimman vähäisinä tai mieluiten poistetaan kokonaan. Sen sijaan rahatalous rakentuu Jevonsin matemaattisen lähestymistavan virheiden varaan ja kansalaiset eivät voi valita käyttämäänsä rahaa, joka on kautta historian ollut metallia. [3]

Ote alkuperäisestä artikkelista *Interest rates, time-preference and gold*

—

Viitteet

[1] Eugen von Böhm-Bawerk,*Capital and Interest: A Critical History of Economic Theory*, 1844

[2 ]Alasdair Macleod, *Gibson’s Paradox*, 2015

[3] Murray N. Rothbard, *Mitä valtio on tehnyt rahallemme?*, 1963

Suomennos **Alasdair Macleodin** (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “Interest rates, time-preference and gold”. Artikkeli on julkaistu alunperin Goldmoney.com-verkkosivustolla 30.5.2019 ja lyhennelmä Mises.org-verkkosivustolla 12.6.2019.

Macleod on Goldmoneyn tutkimuspäällikkö. Hän on kouluttaja ja puhuu kestävän rahan puolesta. Hän on toiminut muun muassa pörssimeklarina, pankkiirina ja taloustieteilijänä. Hänellä on pitkä ura osakemarkkinoista, jonka jälkeen hän toimi sijoitusjohtajana ja rahastonhoitajana.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).