Ensiaskel

Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri harppaus yhdelle pelintekijälle. Kuva: BBC

Mikään ei ole uutta aurinkomme alla, kuten meidän ihmisten tarve kertoa tarinoita, mitä on jatkunut muinaisista ajoista saakka. Lajimme on kertonut mitä ihmeellisimpiä taruja maailman synnystä, jumalista ja sankareista ja pitänyt kaiken sen perimätiedon päässään ennen kuin ensimmäistä paperin siivuakaan oli keksitty.

Onneksi nykyään tarinoiden ja muunkin tiedon tallettaminen on suhteellisesti helppoa, jotta ei tarvitse olla täysin oman muistinsa varassa, koska tietoakin tuppaa olemaan nykypäivänä niin paljon, että siihen ei yhdet aivot riitä toisin kuin 10 000 vuotta sitten.

Me olemmekin siinä mielessä olleet aika kekseliäitä olentoja, kun olemme ajan saatossa oivaltaneet ja kehittäneet erilaisia tapoja kaapata ääntä nauhalle, kirjoittaa ajatuksia paperille sekä tuottaa kuvaa filmille, joka näyttää liikkuvan, ja nyt meidän modernina aikana me pystymme tallettamaan jopa toimijuuksia* videopelien avulla!

*Toimijuus tarkoittaa ihmisen tai ihmisryhmän kykyä ja mahdollisuutta tehdä itse omaa toimintaa koskevia päätöksiä ja valintoja. Videopelien yhteydessä kyseessä on pelaajan toiminto eli player action.

Tosin eihän videopelit ainakaan vielä pysty tuottamaan toimintoja, jotka tuntuisivat yhtä aidoilta kuin, miten me koemme ne oikeassa elämässä. Esimerkiksi kahvikupin nostaminen videopelissä napin painalluksella ei läheskään tunnu samalta kuin kahvikupin nostaminen todellisuudessa. Vaikka välillä hieman vaikuttaa siltä, että meidän elämämme alkaa päinvastoin muistuttaa videopelejä, kun annamme joidenkin asioiden tapahtuvan välineellisesti ja automatisoidusti uuden tekniikan avulla.

Ymmärrän, että meidän lajillemme on ollut kulttuurihistorian aikana ominaista etsiä aina jotakin kättä pidempää, mikä jollakin tapaa edistää tai helpottaa toimintojamme. Sen vuoksi onkin kiehtovaa pohtia suhdettamme keksintöihimme ja seurata, miten saatamme huomaamattamme pelillistää toimintaamme vähitellen, kun koitamme kaikesta tehdä kätevämpää.

Elämän pelillistäminen on kiinnostava kirjoituksen aihe jollekin toiselle kerralle, mutta palataksemme takaisin ennalta määrätylle radalle, puhutaan nyt vain itse peleistä.

Kupin pitely virtuaalisesti on vielä alkeellisella tasolla, mutta kehittyvän XR-tekniikan avulla on jo mahdollista pyörittää kokonaista kuppilaa kuin itse olisi siellä! Luke Makes Coffee kanavan video näyttää, miltä kahvilapeli näyttää pelaajan silmin.

Vaikka täydellisen kahvikupin noston jäljitteleminen virtuaalisesti ei olisikaan mahdollista vielä, niin uskon, että monille pelaajille tällä tai millään muullakaan tosimaailman jäljittelyllä ei ole suurta merkitystä, koska se ei ole ensisijainen syy, miksi me jotkut pelaamme tai teemme pelejä.

Mielestäni pelien tarkoitus on muun taiteen tapaan koskettaa ja eskapistisesti* vapauttaa meidät todellisuuden kahleista. Saamme peleissä olla keitä ikinä tahdomme oikean Minän lisäksi ja pääsemme niissä käymään ennennäkemättömissä paikoissa, mikä muuten ei olisi mahdollista.

*Eskapismi eli todellisuuspakoisuus tarkoittaa pyrkimystä paeta todellisuutta tunne- ja käyttäytymistasolla. Eskapismissa on tarkoitus vältellä epämiellyttäviä tosiasioita ja etsiä keinoja helpotuksen toivoissa.

Pelit eroavat kirjoista, elokuvista ja musiikista, koska niissä kokemisen taso on korkeammalla, kun pelaaja itse pääsee olemaan ohjaamansa hahmo ja kokemaan tarina enemmän itseänsä toteuttavina toimintoina kuin pelkkänä katseluna ja kuunteluna.

Mielestäni PlayStationin Live-Action traileri pelistä Star Wars: Battlefront 2 kuvastaa loistavasti sitä tunnetta, miltä tuntuu elää fantasiaa olla joku toinen kaukaisessa galaksissa.

Meidän esi-isämme olisivat varmaan ihan äimän käkenä, jos he näkisivät, mihin sfääreihin yllämme tarinankerronnassa pelien avulla. Vaikka uskon, että heidän kokemuksensa eivät olleet yhtään sen surkeammat, kun he pääsivät kokemaan meidän oman todellisuutemme kuin jonain avoimen maailman pelinä, missä eleli heidän käsityksensä mukaan jumalaisia voimia ja olentoja, joita me taas voimme nähdä peleissä tänä päivänä.

God of War (2018) on täynnä mytologisia olentoja, jotka ovat lainattuja skandinaavisista jumal- ja sankaritarinoista. Kuva on otettu kirjasta The Art of God of War.

Eikä edes tarvitse olla mikään esi-isä, jotta voisi hämmästellä pelejä, koska minäkin olen tehnyt sitä lähes päivittäin siitä lähtien, kun rupesin pelejä opiskelemaan pari vuotta sitten, mistä päästäänkin tämän tekstin lopetukseen, missä kerron vielä hieman itsestäni ja tämän blogin tarkoituksesta.

Luonnostaan, kun lähtee esittelemään itseään, tuntuu, että on pakko antaa jokin pieni tervehdys, joten sanotaanpa hei! Olen Toni ja 25-vuotias videopelialan opiskelija Tampereelta, joka on käynyt koulua AhlmanEdun kansanopistossa ja saanut sieltä paperit videopelien visuaalisesta suunnittelusta sekä ohjelmoinnista. Tänä kesänä aloitin kolmannen ja viimeisen vuoden Ahlmanilla ja valmistun näillä näkymin pelialan yrittäjäksi.

Varsinaisten opintojeni ohella kehitän itseäni pelisuunnittelijaksi ja -ohjaajaksi, koska olen kokenut nämä roolit omikseni. Omalla kohdalla pelisuunnittelu tuntuu nykyään työn lisäksi olevan myös elämäntapa, kun lakkaamatta pohdin, tutkin ja työstän pelejä tietoisesti tai alitajuisesti. Välillä pelailenkin ja keskustelen peleistä ihmisten kanssa, mutta en omasta mielestäni riittävästi, minkä takia koin tarpeelliseksi aloittaa tämän blogin kirjoittamisen tyydyttääkseni fiksaatiotani peleihin.

Näin tässä kanssa mahdollisuuden, että voin kertoa peleistä tavalla, mikä ei näytä olevan tavallista tai edes olemassa suomen kielellä. Eli tapa, että kertoisin peleistä enemmän pelien teon pohjalta ja pelisuunnittelijan näkökulmasta, mikä siis tulee tästä lähtien kantautumaan lähes kaikissa teksteissäni.

Joskus käsittelen pelejä tai pelaamisen aiheita ihan suoraan pelisuunnittelun oppien mukaan vakavammin tai joskus kevyemmin. Samalla käytän yksilöllisiä näkemyksiäni ja kokemuksiani täydentämään kirjoituksiani, koska pelisuunnittelu on subjektiivinen laji, vaikka siinä kuitenkin täytyy ottaa huomioon irrallisia asioita ja suuria kokonaisuuksia, jotka ovat riippumattomia itse suunnittelijasta. Minulta sentään löytyy näitä molempia näkökantoja ja siksi olenkin niin innoissani, että pääsen niistä kirjoittamaan ja jakamaan mielin määrin ajatuksiani teille pelaajille tai pelaamattomille!

Pettämätön oppaani pelisuunnittelussa on ehdottamasti Jesse Schellin kirjoittama The Art of Game Design, jota käytän nyt tästä edes myös apuna blogiaiheitteni käsittelyssä.

Koen, että onnistun avaamaan pelien syvyyttä lukijoilleni uudella innostavalla tavalla, ja vaikka menisi tovi, että tavoitan kohtuullisen ison lukijakunnan, niin on hyvä aloittaa heti, koska minä olen valmis ja pelit ovat ajankohtainen asia. Joten eiköhän tehdä tästä arvoisensa matka ja kiitos jo, kun olet lukemalla ottanut kanssani tämän pienen ensiaskeleen!

First Step on Martin O’Donnellin ja Michael Salvatorin säveltämä soundtrack-kappale pelistä Halo: Combat Evolved, johon tahdoin viitata blogitekstini otsikolla, koska kirjoitushetkeni oli kuin eka askeleeni Halo-renkaalla. Ehdotan kuuntelemaan!

PS. En vielä tiedä varmaksi, mitä seuraava julkaisuni tulee käsittelemään, mutta muutama juttu on jo kehitteillä tulevia julkaisuja varten. Mainitsemisen arvoisia projekteja ovat muun muassa Pelien kestot ennen ja nyt sekä Pelirästääminen (gaming backlog). Mainittakoon myös, että joihinkin kirjoittamiini aiheisiin liittyy pelejä, joita pelaan ja striimaan välillä Twitchissä käyttäjällä @toniviikinki. Esimerkiksi projektiini Pelien kestot ennen ja nyt liittyen pelaan vanhaa lapsuuden peliäni Star Wars: The Force Unleashed, jota tahdon käytännössä verrata kokonaiskestoltaan uudempaan Star Wars Jedi: Fallen Order -peliin.

Lukijana olet siis ilmaiseksi tervetullut seuraamaan pelailujani, joita tulevaisuudessa haluan myös alkaa selostamaan, kun vain pääsen tässä bloggailussa ja kaikessa muussa hyvään alkuun!