Elämä ravistettuna eikä sekoitettuna

Kirjottaessa juon samalla lasillista viskiä, kuten teemaan kuuluukin.

Katsoin juuri elokuvan Druk (Another round), joka kertoo neljän opettajan päätöksestä pysytellä koko ajan tietyn alkoholin promillerajan yli. Jano kasvaa juodessa ja ei varmasti ole spoileri sanoa, että asiat ei välttämättä ole pelkästään ruusuilla tanssimista loppua kohden.

Elokuvan hahmoista jokainen kaihoisasti muistelee omaa nuoruuttaan ja miettii miten asiat voisivat olla toisin. Neljän kympin puolella olevat opettajat viettävät iltaa hienossa ravintolassa, kun yksi heistä siteeraa psykologi Finn Skårderuddia, jonka mukaan ihmisellä on pysyvä alkoholivaje. Tämä alkoholivaje pitää täydentää.

Buddhalaisuuden mukaan elämä on kärsimystä. Tämä kärsimys lisääntyy mitä enemmän me otamme osaa niihin aktiviteetteihin mitkä perustuvat nautinnolle. Nautinto saa kaipaamaan jotain ja se jokin on jotain mitä emme voi ikinä saada tarpeeksi. Elokuvan päähenkilöt luulevat tietyn tason riittävän eli 0,5 promillen humalan, mutta aina voi olla hauskempaa.

Mitä tulee erilaisiin päihdeaineisiin niin ne kaikki tavalla tai toisella irrottaa meitä niistä rajoitteista mitä me koemme itsessämme. Alkoholi hidastaa meitä ja lopettaa “turhan ajattelemisen”. Stimulantit, kuten kofeiini saa meidät heräämään ja tekemään tylsiä tehtäviä mielenkiintoisemmin. Mikä tahansa ongelma sinulla on niin jokin päihdeaine antaa sinulle kontrollin puuttua siihen ja tämä onkin se ongelma.

AA-kerhoissa monesti ihmiset päätyy toteamaan erinäisin keinoin miten on ihan ok olla vajaavainen ja ettei kaikkea voi kontrolloida. Joillakin addikteilla on paha synnynäinen tapa haluta kontrolloida kaikkea — mikä ei tietenkään ole mahdollista. Paitsi jos otat sen yhden annoksen. Eikö auttanut? Ota toinen annos. Eikö vieläkään? Ota kolmas annos. Olenko enää kontrollissa?

Elokuvan tematiikat liikkuvat paljon addiktion ympärillä ja on hienoa nähdä ettei elokuva pelkästään sylje sen päälle mitä alkoholin nauttiminen on. Meidän elämä pyörii jatkuvasti sen ympärillä, että haluamme tauon itsestämme ja yhteiskunnasta. Alkoholi ottaa ensipuraisun. Ei vittu kiinnosta mikään. Nyt on hauskaa!

Kierkegaardia siteerataan elokuvassa parissa kohtaa ja on selkeätä, että tässä on lähdetty hakemaan Kierkegaardin kolmea elämisen tasoa. Ensimmäisellä tasolla pyörimme täysin esteettisellä tasolla. Silloin meille merkitsee vain aistien tuottama maailma ja se antaa meidän elämälle merkityksen. Toisella tasolla alkaa eettinen elämä missä noudatamme yhteisöjen luomaa säännöstöä ja löydämme siitä merkitystä. Viimeisellä tasolla teemme uskon hypyn ja luovutamme elämämme jumalalle. Emme voi paeta kärsimystä. Meidän pitää hyväksyä se ja vain hypätä siihen maailmaan minkä jumala on meille tarkoittanut.

Esteettisellä tasolla elokuva lähtee liikkeelle vain sillä mitä kaikkea aistillista euforiaa alkoholi tuo. Tästä eteenpäin elokuvassa lähinnä rikotaan toista elämän tasoa missä eettinen taso rikkoutuu täysin alkoholin kulutuksen seurauksena ja viimeisellä tasolla aiheutenut kaaos sykkii yhä vahvana. Päähenkilömme Martin empii muuttuuko asiat vai ei. Lopulta kaikki pitää jättää vain herran huomaan.

Elokuvan viimeinen kohtaus päättyy siihen miten Martin hyppää veteen. Kaikki jätetään jumalan käsiin. Uskon hyppy on tehty.

Neljä opettajaa miettivät koko ajan elokuvassa miten mikäkin asia voisi olla paremmin. On kyse sitten tylsyydestä, perheellisen elämän stressistä tai riittämättömyyden tunteesta. Hyväksyessämme elämän kärsimyksenä me hyväksymme elämän ikuisesti riittämättömänä. Tarkoituksena ei ole olla kyyninen vaan hyväksyä meidän kykenemättömyys muuttaa maailman tilaa. Se mitä ei voi muuttaa niin se pitää hyväksyä. Elämä voi olla kärsimystä, mutta meidän ei tarvitse olla kärsimystä.