Apua, kuihtuuko partiolaisuuteni pois?

Kuvat: AN, v. 2014 PirParin kesäleiriltä

En koskaan aikaisemmin ole ajatellut partion sitoutuvan voimakkaasti paikallisidentiteettiin. Tässä blogitekstissä paneudun siihen, mitä partioharrastukselleni tapahtui sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Aloitin partion syksyllä 2003. Olin täyttämässä silloin seitsemän vuotta, ja olin aloittanut peruskoulun. Nykytanssin ryhmä oli ehtinyt jo täyttyä, mutta onnekseni olin innostunut ympäristöstä. Äiti taisi myydä harrastuksen minulle “luontokerhona, jossa on tuttuja ihmisiä koulusta”.

Siitä on nyt 15 vuotta. Olen kasvanut lapsesta aikuiseksi. Partioharrastus on kasvanut joksikin suuremmaksi vuosien varrella. Se on lähtemätön osa identiteettiäni, kunnes kyseenalaistin itseni — onko asia todellakin niin?

Tänä kesänä tajusin, etten ole ollut mukana muutoin kuin sähköposteihin tulvivien uutiskirjeiden (yh) ja PirPar-johtajiston Whatsapp-ryhmän ajoittaisten pommitusten muodossa (äh).

Tunsin olevani hukassa. Mitäs tämä tämmöinen on, kun en oikeasti tee mitään? Makselen vain jäsenmaksua ja roikun jossain digitaalisissa ryhmissä?

Onko tässä mitään järkeä?

Kun kaikki muuttui

Muutin kaksi vuotta sitten Helsinkiin opiskelemaan Kanta-Hämeen Lopelta, jossa olin asunut koko elämäni. Olin aloittanut seurustelun edellisenä keväänä ensimmäisen poikaystäväni kanssa ja olin pyörinyt pääkaupungissa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Oli kuitenkin täysin eri asia asua jossain, kuin vain käydä.

Korkeakoulun aloitus ja yhtäkkiä omillaan pärjääminen oli rankkaa. Tunsin olevani hukassa, enkä saanut kunnollista otetta oikein mistään, vaikka pärjäsin koulussa hyvin. Olin vielä nuorempi kuin nyt, ja tein typeriä valintoja.

Ajattelin, etten ollut oikein mitään. Kärsin yksinäisyydestä niin paljon, että eräänä päivänä, kun lukukausi oli jo lopuillaan, vain itkin koko päivän.

Kun kaikki muuttui ympäriltä, partio oli jotain sellaista, mitä pystyin sanomaan omaksi. Kotilippukunta oli jotain, joka sai palaamaan aika ajoin kotiin. Partiolaisuus oli jotain, jonka avulla pystyin määrittelemään itseni silloin, kun en oikeastaan tiennyt, kuka olen.

Halusin olla nimenomaan loppilainen partiolainen. Tunsin, ettei minulla ollut energiaa jatkaa harrastusta Helsingissä. Tarvitsin vain jonkinlaisen ankkurin.

Loppilainen partiolainen Helsingissä vs. helsinkiläinen partiossa Lopella

Olen nyt asunut kaksi vuotta Helsingissä ja tunnen itseni taas paremmin. Osallistun semiaktiivisesti opiskelijatapahtumiin, ja pyrin mukaan mielenkiintoiselta kuulostaviin juttuihin. Olen tunnistanut jaksamiseni rajat, ja uskallan taas koetella niitä.

Helsingissä ollessani en enää ajattele olevani ulkopuolinen. Tunnen löytäneeni oman paikkani tästä kaupungista.

Mutta. Tunnen ajautuvani kauemmas omasta kotilippukunnasta, koska en ehdi enää mukaan niin usein. Kokouksissa käyminen vie energiaa, koska matka on kuitenkin melko pitkä. Viimekertainen kokousreissu venyi päivän mittaiseksi etelä-Suomen kiertoajeluksi, joka oli -seikkailu- mutta myös uuvuttavaa.

Helsingissä olen “loppilainen partiolainen, joka asuu täällä” ja Lopella taas “helsinkiläinen”. Ensimmäinen tilanne virittää ilmi käydessään keskustelua, mutta jaksanko oikeasti ajatella asiaa joka ikinen kerta?

Miksen sitten ole edelleenkään lähtenyt mukaan toimintaan Helsingissä? Koska oikeastaan, tämä on täydellistä aikaa etsiä, mitä muuta voisin olla kuin partiolainen. En halua olla “one trick pony”.

Ja jotenkin, se tuntuu oudolta ajatukselta.

Miksi lippukunta on sitten niin voimakkaasti yhteydessä paikallisidentiteettiin eli miksi tämä kaikki tuntuu niin isolta jutulta?

Partio on maailmanlaajuinen järjestö, kyllä. Harrastuksella on yhteiset arvot. Ajatellaan sitten kansainvälisellä — tai kansallisella tasolla, olemme samaa porukkaa.

Mutta siinä ei ole kaikki. Pitkä organisaatioketju johtaa lopulta paikallisjärjestöön eli lippukuntaan. Oma lippukunta valitaan — varsinkin maaseudulla — nimenomaan sijainnin mukaan. Valinnanvaraa ei ole paljoa.

Omat lippukunnan perinteet ja symboliikka tekevät lippukunnasta omannäköisensä. Siihen kuuluu kaikki ne pienet asiat, kuten millaisia huutoja huudetaan, mitä lauluja lauletaan, mikä sen makaronimössön nimi on ja miten sitä valmistetaan, miten ponileikkiä leikitään… Kaikki ne pienet asiat yhdistävät ihmisiä. Mukana on jotain muutakin kuin pelkästään se, että asutaan samalla paikkakunnalla.

Aikuiseksi kasvaminen

Olen murrosvaiheessa. Olen kasvamassa “oikeasti aikuiseksi”. Ei ole enää paljoa aikaa, kunnes valmistun ja siirryn kokoaikaisesti työelämään.

Monet “oikeasti aikuiset” ovat aktiivisesti mukana partiotoiminnassa, mahdollistamassa nuorisojärjestön pyörimistä. He käyvät ensin töissä ja sitten haluavat luoda jotain muuta sen ulkopuolella. Ja he nauttivat siitä. Tiedän löytäväni sen palon taas vielä joskus.

Aika näyttää, mitä harrastukselleni tapahtuu. Tällä hetkellä luulen, että satunnainen osallistuminen tapahtumiin riittää. Alkusyksystä kävin Emilin kanssa Evolla Väre-vaeltajatapahtumassa ja viime viikolla olin Suomen Partiolaisten viestinnän ja markkinoinnin koulutusviikonlopussa.

Haluan edelleen opetella kirjoittamaan enemmän, joten blogini ei ole todellakaan katoamassa mihinkään. Haluaisin itse asiassa kirjoittaa enemmän, mutta se vaatii todella paljon itsekurin opettelua sekä ideariihen pitämistä.

P.S. Älkää edes erehtykö luulemaan, että lopettaisin. Olen ollut varma monesta asiasta (kuten, että haluan olla isona Aku Ankka -piirtäjä), mutta luulen että partio on jotain, mikä ei koskaan tule lähtemään pois.

P.P.S. Älkää lakatko kysymästä, lähdenkö johonkin mukaan. Osaan sanoa ei, jos en jaksa tai ei kiinnosta. Saatan kieltäytyä, mutta eihän sitä tiedä.