Sanat ja merkitykset tulevaisuudesta

Tulevaisuus ei oikeastaan eroa ajattelun kohteena nykyhetken tai todellisuuden ajattelusta. Mutta tulevaisuus paljastaa selvemmin ajattelun välineen, kielen, viittaussuhteen konstruktion.

Ihmisten todellisuus rakentuu kokemuksen ympärille, ja on siten väistämättä yksilöllinen. Toisaalta kielet ja sanat jotka antavat kokemuksille merkityksen ovat yhteisiä, vaikka niiden viittaavuus on yksilön oman taustan perusteella täysin itsenäisesti ymmärtämä. Toisen ruskea on toisen beige, ja vaikka molekyylien heijastamat valotaajuudet ovat mitattaessa yhdenpituisia molempien tarkastelijoiden silmissä, ei ikinä voida tietää kuinka kumpainenkin tarkastelijoistamme värit kokee — miten päin värit on koodattu. Emme voi tietää, miten kukin meistä on maailmansa värittänyt.

Todellisuus on kieltä, joka on yhteistä, ja todellisuus on kokemuksia, jotka ovat yksilöllistä. Todellisuus on yhdessä hyväksytty ja yksilöllisesti koettu asia johon uskotaan. Mutta siinä missä kokemus, merkityksessä ”havainnot”, eivät voi saada tietoa tulevaisuudesta, kokemus, merkityksessä aiempi tieto, voi avartaa havaintoja katsomaan maailmaa laajemmin, näkemään merkityksiä asioilla jotka muuten eivät olisi mahtuneet havaintojen piiriin. Ja toisin kuin kokemus, kieli liikkuu ajassa, ja käsittelee tarvittaessa sitä mitä ei vielä ole. Tulevaisuutta.

Tulevaisuus ei kuulu kokemuksen piiriin. Se kuuluu täysin kielelle; kieli on alisteinen merkityksille ja niiden välisille viittauksille; merkitykset kuuluvat meille yhteisönä. Tulevaisuudesta ei voi olla yksilöllisiä kokemuksia, vaikka aiemmat kokemukset vaikuttavatkin tulevaisuusnäkemyksiin. Siksi tulevaisuus kuuluu meidän, ei minun, piiriin.

Kieli ei kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on. Kieli on väljää, sillä ei voi ikinä tyhjentävästi kuvata yhtäkään kuvattavaa kohdetta. Jokaisesta hiekanjyvästä löytyy aina lisää nikamia, sävyjä, taustaa. Toisaalta kieli voi kuvata hiekanjyvän osana systeemiä. Voi sanoa ”hiekkaranta” ja on kuvannut myös hiekanjyvän.

Tällainen eri systeemitasojen tasolla puhuminen on kiinnostavaa tulevaisuusajattelun näkökulmasta.

Jos sanon että tulevaisuus on kaunis, tuskin valehtelen. Se ei tarkoita että tulevaisuudessa olisivat läsnä kaikki kauneuden tekijät, mutta se tarkoittaa että niitä on. Jos en erittele mitkä niistä siellä ovat, ­olen selittänyt tulevaisuuden. Samalla tavalla kaikki yleiset väitteet selittävät tulevaisuuden, mutta ne selittävät sen tavalla joka ei tyypillisesti ole hyödyllinen.

Jos sanon että 14.8.2026 kello 18 istun Espan puistossa syömässä muovihaarukalla Kakkugalleriasta ostettua sitruuna-limetti-juustokakkua, saan aikaan kiinnostavamman tulevaisuustilanteen. Heti kun olen julkaissut tämän ajatuksen, tulee minulle halu joko olla paikalla, tai olla olematta, joudun siis pohtimaan, menenkö paikalle. Voin päättää nyt että menen. Saatan perua päätöksen myöhemmin. Kenties en pysty vuonna 2026 istumaan. Ehkä Kakkugalleriaa ei enää ole. Ja mikä pahinta — kyseistä kakkua ei ole välttämättä tarjolla!

On peräti mahdollista, että joku kiusanhenki haluaa estää minua pääsemästä paikalle ja pitämästä lupaustani. Huomaamme, kuinka tulevaisuuden tapahtumat alkavat kietoutua tämän tarkan väitteen ympärille aivan eri tavalla kuin yleisen väitteen ympärille.

Näin toimivat kaikki ennusteet. Mitä tarkempi ennuste on, sitä ohjaavampi se on. Mutta mitä laajempi se on, sitä todennäköisemmin se on oikeassa tai sellaiseksi selitettävissä. Tulevaisuutta ajattelevan on pohdittava kumpi on tärkeämpää — muutos vai uskottavuus — ja punnittava sanojaan sen valossa.

Lisäksi Kakkugalleria-esimerkissä on mahdollista, että huijaan sanojen avulla. Voin vaikkapa sanoa, että en tarkoittanut Kakkugallerialla firmaa vaan järjestämääni taidenäyttelyä. Tällaisilla kikoilla voisin ehkä täyttää asettamani ehdon, mutta suoritus maistuisi puulta. Tietäisin itse, että en ollut tarkoittanut tällaista. Sanojen kanssa voi kuitenkin käydä juuri näin. Mistä voisimme tietää millaista muovi on vuonna 2026? Haarukka, jota tarkoitan väitteessä, on mahdollisesti täysin erilainen. Tämä pettymys, joka johtuu merkitysten muuttumisesta, on tuttu monille tulevaisuutta paljon ajatteleville.

Aika on näkymätöntä, aikaa ei voi suurentaa eikä pienentää, sitä ei tilan teknologia kosketa, koska se on näkymätöntä. Muotoilu kuitenkin tavoittaa sen, siinä se näyttäytyy: tuolta näytti 70-luku, tuolta näytti 80-luku, tuolta näytti 90-luku. Vanhasta tulee uutta järjestelmässä joka on periaatteessa sama kuin rituaalien muodostama, se missä jokainen kevät oli uusi alku. me vain emme näe sitä samaa, emme näe toistoa, näemme vain sen mikä on uutta. Sama pätee uutisiin joissa leikkaamme irti kaikki tapahtumat alkuperäisestä ajastaan ja alkuperäisestä paikastaan ja ymppäämme ne muiden tapahtumien virtaan, vuodesta toiseen samanlaiseen. Aina putoaa lentokone, aina tapetaan ihminen, aina on lakko, auto-onnettomuus, laivakatastrofi, vaalit, nälänhätä, ja tässä jatkumossa, jossa tapahtumat ovat erillisiä mutta muoto on sama, myös aika on jotakin staattista ja mystistä. Voi kyllä, maailma on mytologinen maailma, yllämme meillä on kuvien taivas jossa mikään ei koskaan muutu vaan kaikki on ennallaan. Olemme tehneet todellisuudesta myytin, mutta toisin kuin ihmiset joiden maailmankuva oli mytologinen, emme tiedä siitä vaan luulemme että näemme varsinaisen todellisuuden, maailman sellaisena kuin se oikeastaan on. — Knausgård

Sanojen merkityksen epäselvyys on myös hyvä asia. Jos voimme muuttaa sanojen merkityksiä, voimme muuttaa sitä mihin olemme menossa ja sitä miten koemme matkan sinne.

Sanoilla ei voi siis kuvata maailmaa tarkkaan, eikä siksi tietenkään tulevaisuuttakaan. Mutta kielen keskeinen ominaisuus — kielen kyky erottaa — on hyödyllinen ominaisuus tulevaisuustarkastelussa. Ennen kieltä kaikki on yhtä ja samaa, vasta kielen avulla voi sanoa vaikka ”kivi”, jolloin tietty kivi irtoaa taustastaan ja siitä tulee oma esineensä. Se saa identiteetin.

Emme siis voi kuvitella tarkkaan tulevaisuutta sellaisena kuin se tulee olemaan, sillä sanat ja merkit joita käytämme muuttavat merkitystään ennen kuin kuvitelmat tapahtuvat. On kuitenkin hyödyllistä kuvitella tulevaisuuden piirteitä ja reunaehtoja.

Millaisia nämä reunaehdot ovat? Ne ovat tarkastelun rajoja — jotain mitä ei oteta käsittelyyn. Ne ovat myös kieltosanoja, jotka rajaavat tietyt elementit tulevaisuuden ulkopuolelle.

Tulevaisuustarkasteluissa on usein haastavaa tietää, minkä systeemin erottaa tarkastelun kohteeksi. Onko vaikkapa poliittisissa tulevaisuustarkasteluissa tärkeää katsoa Suomea vai EU:ta. Jokaiselle on selvää, että on hyvin mahdollista että EU:ta ei ole, ja yhtä lailla on mahdollista, vaikkakin rakenteellisesti epätodennäköisempää, että Suomea ei ole. Mutta jos luovumme näistä tarkastelukohteista yhdessä skenaariossa, skenaarioiden vertailusta tulee hankalaa ja skenaarioista siksi hyödyttömiä.

Ratkaisu tähän ongelmaan on se, että muutosta näissä konteksteissa on tarkasteltava vain jos kyseinen muutos on tulevaisuustarkastelun kohteena. Yksittäisen ihmisen tulevaisuuden kannalta ei ole loppujen lopuksi väliä, minkä nimisessä yhteiskunnassa hän elää, jos palvelut on turvattu. Siksi vaikkapa valtioiden sortumisia ei kannata pohtia, ellei skenaario varta vasten ole rakennettu sellaisiin tilanteisiin varautumista varten.

Mahdollisuus rajata kielen avulla erilaisia maailmoja on myös hyödyllinen mahdollisuus. Kysymällä vaikkapa, että ”millainen on maailma jos autoja ei ole?” voi helposti kuvitella kymmeniä erilaisia tulevaisuuksia jotka täyttävät ehdon. Osa näistä tulevaisuuksista on ihan mukavia ja osa ei. Negaatioiden avulla on myös mahdollisuus laajentaa tyypillistä tulevaisuuskuvien muuttujakenttää monipuolisemmaksi. Sen sijaan että pohditaan vain onko Ukrainassa sota vai rauha 2025, voidaan miettiä myös vaihtoehtoja ei-sota ja ei-rauha. Tämä antaa tarkastelulle hienovaraisuutta, jota usein tarvitaan.

Tämän esseen tarkoituksena on ollut kuvata kielen ja tulevaisuuden rajankäyntiä. Opin, että tulevaisuutta voi kuvata negaation kautta, kertomalla mitä se ei ole. Sitä voi rajata sanoilla. Ja jos sille on jo annettu määreitä, näiden sanojen merkityksiä voi muuttaa.

Teksti kuuluu kirjoitussarjaan, joka käsittelee tulevaisuudesta tietämisen ehtoja.