Aplodeja lentokoneessa

(Artikkelikuva Arvo Kajantie / Helsingin kaupunginmuseo)

Turisteja kuljettavan lentokoneen pyörät koskettavat kiitorataa. Muutamien kämmenet läpyttävät lyhyen hetken toisiinsa kuin pikkulinnun siivet. Joka toisella penkkirivillä joku mutisee ääneen, että eivätkö yhdet ymmärrä, ettei lentokoneessa kuulu taputtaa. Helsinki-Vantaalta nousee päivittäin taivaalle n. 350 konetta, joista oleellisessa osassa toistuu määränpäässä sama kuvio. Muutamat taputtavat ja toiset mutisevat.

Taputtajien määrä on kuitenkin vähentynyt vähentymistään. Se on harmillista. Ensinnäkin se kertoo siitä, että sukupolvet vanhenevat ja matkailuharrastus vähenee jossain vaiheessa. Elämä on luopumista.

Suomi on suhteellisen nuori matkailumaa. Oman mausteensa heittää se, että olemme kansana olleet aika taipuvaisia kolonisoimaan matkakohteita. Hyvästä englannin kielen taidosta huolimatta olemme tykänneet hengailla keskenämme ja paikalliset ovat olleet suomalaisille turistikohteissa tarkkailtavia objekteja.

Lentomatkaan liittyy monella monenlaista henkistä latausta. Reissu voi jännittää. Matka voi olla pitkän säästämisen tulosta. Lomamatkoilla korjataan, koitetaan korjata tai rikotaan suhteita. Odotukset ovat kuitenkin kovia. Loman alkaminen konkretisoituu ensi kerran hanurin hytkyessä penkissä, kun koneen vauhti viimein tippuu kohdemaan lentokentällä. Jarrutus päättyy loman alkamiseen. Pian turvavyövalo sammuu ja sitten mennään. Into päästä lomalle voisi helposti ylittää taputusta pidättelevän häveliäisyyden.

Tiedän hyvin taputtamisen loogiset aukot. Ohjaamossakin tehtiin vain mitä kuuluukin. Väitän kuitenkin, että syvällä sisimmässä useimpien tekisi mieli taputtaa tai muuten vain ilmaista tulvivaa intoa juuri sillä hetkellä, kun kone liukuu hallitusti tonttiin suunnitellussa paikassa.

Olen egoistina itsekin valinnut fundamentaalitaputtamattomuuden linjakseni jo 90-luvulla, kun kuulin taputtamisen olevan junttia. Mieli olisi tosin tehnyt taputtaa lomaperusteisilla reittilennoillakin jokaisella menomatkalla, mutta olen tyytynyt hymyilemään hölmöläisen hymyä. Jos minua kerran olisi tapututtanut ihan silkasta ilosta, niin kuinka surullista tämä sitten on? Lapsena olen vielä taputtanut kuin heikkomielinen ja odottanut matkan aikana, koska sitä pääsee taputushommiin. Aikuisuus on ansa.

Aikanaan seuramatkoille varatuilla lennoilla taputtivat jokseenkin kaikki. Oletan, että taputtamattomuusedelläkävijät halusivat ilmaista matkustamisen olevan heille arkipäiväistä joko työn tai pääomien johdosta. Olemalla taputtamatta muiden joukossa haluttiin siis näyttää muita koolimmilta. Vähitellen muut huomasivat, että ei-taputtajilla on muita useammin kadehdittua Lacostea päällä. Sitten muutkin alkoivat luopua taputtamisesta sijoittuakseen sosiaalisesti samaan porukkaan. Näin pikeepaitaväki oli jälleen kerran tiedostamattaan ankeuttanut muiden elämää totisuudellaan.

Idästä tai pohjoisesta tuullessa kotipihaltamme näkee lähteviä lentokoneita päivittäin. Niitä katsellessa on mukava ajatella, että muutaman tunnin päästä joku innostunut, helpottunut tai omaani vähemmän kyynistyneellä mielellä varustettu taas taputtaa.

Lentokoneessa taputtava ihminen ei voi olla lävitse paha. Nykytaputtajissa on iso osa kansalaisia, jotka aloittivat taputtamisen jo 60-luvulla aurinkomatkailun tavoittaessa suomalaisen keskiluokan. Taputtamisperinteen varsinaiset pioneerit ansaitsevat alkuperäistä ajatusta tinkimättömästi vaalivat seuraajansa, aivan kuten vaikkapa telemark-hiihtokin. Ironialla ei ole sijaa näissä asioissa.