Twiittaajat ja tuuttaajat

Ennen vanhaan sarjakuvissa näkyi punainen lankapuhelin, jolla suurvaltojen johtajat saivat välittömästi yhteyden toisiinsa. Tämän päivän kuva olisi erilainen. Kuvassa taitaisi näkyä punaisen lankapuhelimen sijaan pieni valkoinen lintu. Twitteristä on selkeästi tullut osa maailmanpolitiikkaa, viimeistään Yhdysvaltojen presidentin, Donald Trumpin päivitysten myötä. Mutta twittermaailmassa melskaavat Trumpin lisäksi myös muut poliitikot ja sellaisiksi haluavat sekä ahkerasti twiittejä jakavat journalistit, jotka epäilemättä saavat tweeteistä materiaalia myös perinteisempään mediaan.

Somepomokurssin kakkostehtävässä tehtävänä oli tutustua ulkoisiin ja sisäisiin sosiaalisen median välineisiin. Twitter kuuluu näistä ensimmäisiin. Ennustan, että tämän vuoden eduskuntavaalien kampanjoita tullaan käymään ja kommentoimaan twitterissä. Samaan aikaan Kotimaa-lehti uutisoi, että Lähetysyhdistys Kylväjä luopuu twitterin käytöstä. En tiedä, miten vakuuttava twiittaaja Kylväjä on ollut, mutta päätös kertoo siitä, että twitter on otettava vakavasti. Twitter ei ole somekanava, jossa vain seuraillaan muita, vaan parhaimmillaan sinne sekä tuotetaan sisältöä että jaetaan muiden tuottamaa, kommentoidaan, re-tweetataan, tykätään. Lähetysyhdistys Kylväjä on vain pieni järjestö evankelisluterilaisen kirkon sisällä, mutta sen ilmoitus kyllä sai miettimään kirkon ja seurakunnan roolia twitterissä syvemminkin.

Väitän, että kirkolla on twitterin käyttöön liittyen ainakin kaksi ongelmaa — tai haastetta, kuten on tapana sanoa. Ensimmäinen on tuuttaaminen ja toinen pelko. Tuuttaamisella tarkoitan vanhan, julistustyöhön keskittyvän instituution vaikeutta asettua vuorovaikutukseen. Kirkko on tottunut tuuttaamaan, ei twiittaamaan, sirkuttamaan parvessa yhdessä toisten kanssa. Se on tottunut kertomaan asioista ylhäältä käsin, vuorovaikutuksen sijaan tiedottamaan. Se on kovin väärä malli vuorovaikutukseen perustuvassa palvelussa, jossa olisi asetettava itsensä likoon, suostuttava sekä kommentoimaan että kommentoitavaksi. Institutionaalisuus tuo tähän vielä oman lisänsä. Kuka kirkon nimissä voisi twiitata? Suomen ev.lut.kirkko on kasvoton toimija, virasto. Kuka antaa kasvonsa ja nimensä kirkon puolesta twitteriin? Kenellä on valtuudet toimia kirkon nimenä ja kasvoina? Ajattelen, että tätä ei kirkossa ole tarpeeksi vielä pureskeltu. On ehkä ristiriitaistakin, että twitteriä kuitenkin käyttävät vahvasti poliitikot, jotka myös sitoutuvat vahvasti taustayhteisöihinsä ja puhuvat niiden nimissä. Voisi kuvitella, että puoluetoimistoissa mietitään ihan samoja kysymyksiä.

Toinen haaste liittyy pelkoon. Twitter on väline, jossa Trump ilmoittaa amerikkalaisten sotilasjoukkojen seuraavista liikkeistä. Twitter on väline, jossa terroristijärjestöt ottavat hyökkäyksiä omiin nimiinsä. Toki arkkipiispa ei paini twiittaajana lainkaan samassa sarjassa näiden kanssa, mutta twiittaajan on tunnettava paitsi vastuunsa, myös vaikutuksensa. Lausuntoja ei voi peitellä tai piilotella vaan niiden takana on seistävä, siitäkin huolimatta että ne herättävät erilaisia reaktioita ja mielipiteitä. Toisaalta näen rohkeuden myös avaimena ristiriitojenkin käsittelyyn ja erilaisten mielipiteiden avaamiseen.

Twitter on vahvasti ulkoiseen viestintään ja myös näkyvään johtamiseen liittyvä väline. Tehtävän toisena välineenä oli tutustua sisäisen viestinnän mahdollistaviin välineisiin. Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta virtuaalisesta kahvihuoneesta. Työyhteisömme on varsin suuri ja toimistot sijaitsevat eri puolilla kaupunkia. Yhteisille kahveille kokoonnumme vain kerran kuukaudessa. Kuitenkin olisi paljon sellaista, mistä pitäisi viestiä: muistuttaa, kehua, kiittää ja kannustaa, kysellä lounasseuraa tai pika-apua matkalaskuohjelmaan. Käytämme paljon sähköpostia, mutta monesti yhteinen viesti olisi parempi. Intrakin on, mutta siihen tulevat ilmoitukset eivät kilahda työpuhelimen aloitusnäytölle.

Niinpä ajatuksissa vilisevät Slackit, Yammerit, MsTeamsit, Whatsappi. Mikä näistä olisi se sovellus, jota olisi helppo käyttää, joka ei vaatisi juurikaan lisäopiskeluja, johon ei tarvittaisi erillisiä profiileja ja jonka voisi sulkea lomapäivän ajaksi? Meitä on aika paljon, yli 100, sekin tuo vielä oman haasteensa. En tiedä, haluavatko kaikki edes liittyä sellaiseen ryhmään. Mutta toivoisin, että sellainen mahdollisuus olisi.

Eniten olen miettinyt Slackia ja WhatsAppia. Ensimmäisen puolesta puhuvat erilaiset kanavat eri porukoille ja eri asioille. Toisen puolesta puhuu se, että se on jo monella käytössä, helppo, työpuhelinnumeroon sidottu. Slack on kuitenkin monelle vieras, “taas uusi ohjelma opiskeltavaksi”. WhasAppissa voi viestien määrä kasvaa valtavaksi — tai jäädä kokonaan, jos palvelua ei tunnuta tarvitsevan. Tämä toki koskee mitä tahansa virtuaalista kahvihuonetta. Jos tarvetta ei ole, ei sitä myöskään käytetä. Silti ajattelen, että on sääli jos meiltä puuttuu työn maailmasta tämä sosiaalisen kanssakäymisen kanava. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni sähköpostia ei tule juuri lähetettyä vaan viestintä ja vuorovaikutus on siirtynyt juurikin pikaviestipalveluihin. On sääli, jos työssä jäädään jumiin sähköpostiin ja tekstiviesteihin, eikä oteta uudempia välineitä käyttöön. Kyse lienee myös sukupolvien välisistä kuiluista. Viestintävälineet lisääntyvät huimaa vauhtia ja diginatiivit käyttävät eri palveluja sujuvasti rinnakkain. Olisi löydettävä sellainen yhteinen tahti, jossa kaikki ennättäisivät mukaan: nopeimmat haistelisivat uusia tuulia ja viimeisetkin autettaisiin matkaan ennen kuin on aika siirtyä jälleen seuraavaan välineeseen.