Kristina Flour

Puhumattomuus

Ensimmäisessä 10 tekstin sarjassani avasin oivalluksia avioliitosta. Rakastan ihmissuhteita ja jatkossa kirjoitan laajemmin kaikesta niihin liittyvästä, myös identiteetistä. Opettelen itsekin jatkuvasti, enkä hallitse tätä hommaa täydellisesti. Olen tunnistanut kasvua omassa sydämessäni ja sen kautta ajattelussani ja käytöksessäni ja tämä on vienyt minua eteenpäin. Haluan avata elämääni, jotta voittojeni kautta voivat muutkin päästä omalla matkallaan eteenpäin, ehkäpä minua nopeamminkin.

Olen tunnistanut kahdenlaista puhumattomuutta omassa elämässäni viimeisen vuoden aikana. Ensimmäinen liittyy itseeni, en tuo kaikkia ajatuksiani esiin, vaikka haluaisin, koska vetäydyn kuoreen tai pelkään erinäisiä asioita. Toinen liittyy siihen, että en nosta puheeksi aihetta, jonka tiedän aiheuttavan epämukavuutta keskustelu kumppanissa.

“Minua ei ymmärretä. Ei se itseasiassa haittaa. Ei mun tarvi yrittää selittää, kun ei mikään kuitenkaan mene perille.” Kuulostaako oma sisäinen puheesi ikinä vastaavalta? Tai tältä: “Minua ei ymmärretä. Se sattuu. En uskalla selittää. Entä jos paljastan kipuni ja olen edelleen väärinymmärretty?” Tai jopa tältä: “Ei mun äänellä ole väliä, on muillakin hyvää sanottavaa.”

Uskon, että oikeasti meistä jokainen kaipaa sitä, että on nähty, kuultu ja ymmärretty. Asioista on erityisen tärkeä puhua silloin, kun ne ovat ajankohtaisia ja edelleen kipeitä. Ja joo, se saattaa olla ja usein onkin vaikeaa ja/tai kiusallista, mutta todellisen yhteyden kannalta se on välttämätöntä. Kysymys kuuluu näin: Uskallanko näyttää koko sydämeni?

Jos haluamme, että meidät oikeasti tunnetaan, meidän on uskallettava päästää defenssit alas ja olla haavottuvaisia. Meidän on oltava valmiita näyttämään itsestämme myös ne piirteet, jotka mielellämme kätkisimme. Täydellinen esiin tuleminen on riski, se on totta. Mutta mikään ei ole niin tyydyttävää, kuin se, että on täysin tunnettu ja täysin hyväksytty. Kaikkien edessä ei tarvitsi paljastaa koko sisintä. On tärkeää päättää, ketkä ovat ne ihmiset, joiden edessä on läpinäkyvä.

Puhuessa vaikeista asioista on tärkeää erottaa se, että asioista on puhuttava nimenomaan asioina, ei esimerkiksi henkilökohtaisina ominaisuuksina tai yleistettyinä piirteinä. Jos pelkäämme kuulijan ottavan asiamme luokkauksena, emme ikinä uskalla olla kommunikoinnissa vapaita ja laskelmoimme koko elämämme mitä sanoa, missä ja milloin. Ja luultavasti päädymme olemaan hiljaa, kaiken varalta.

On siis mietittävä, miten itse puhuu. Vertaa sävyjä seuraavissa. Kumman itse haluaisit kuulla?

“Sinä loukkaat minua!” VS. “Minua loukkasi se, kun sinä…”

“Sinä olet aina… / Sinä et ikinä…” VS. “Juuri nyt sinä…”

Harjoittelen vaikeista asioista puhumista mieheni kanssa edelleen. Uskon, että harjoittelen tätä vasta nyt, koska ei ole kauaa aikaa siitä, kun vielä kätkin vaikeat tunteet itseltänikin. En pystynyt keskustelemaan jostain sellaisesta, jonka olin itse lakaissut maton alle. En myöskään kestänyt toisessa ihmisessä, erityisesti omassa miehessäni vaikeita piirteitä ja haavoista nousevaa käytöstä, koska pelkäsin samaa itsessäni.

Viime syksynä päätin, että nyt puhutaan vaietuistakin aiheista. Ensimmäiset keskustelu kerrat olivat kamalia. Ja välillä edelleen keskustelumme kestävät kolme tuntia, kun asiat saisi oikeasti puhuttua alle tunnissa, jos molemmat oikeasti kuulisivat toisiaan. Ioitsen kuitenkin siitä, että me yritämme. Ja kun jatkamme, me tulemme koko ajan paremmiksi. Luovumme “omista oikeuksistamme” vähän nopeammin. Myönnämme virheemme ja pyydämme anteeksi aina vähän helpommin. Tunnemme toisiamme aidommin.