Mummon katseen alla

Tuttavuuteni langan ja neulepuikkojen kanssa alkoi kivikkoisesti. Alakoulun käsityötunneilla neuloin vaaleanpunaisista ja mintun värisistä raidoista koostuvan kaulahuivin, josta näki läpi. Reikiä oli niin pikkurillin kuin peukalonkin mentäviä. Isäni äiti huokasi syvään, kun näki aikaansaannokseni.

Seuraavana vuonna päätin tsempata. Kun tehtävänä oli neuloa lapaset, valitsin suositusta pienemmät puikot, koska käsialani oli ollut edellisellä kerralla löysä. Neuloin niin, että kämmenet hikosivat ja lanka kirskui. Vanttuut eivät mahtuneet edes lapsen käteen. Taas oli mummolla huokailtavaa.

Näiden kokemusten jälkeen hylkäsin langat ja puikot moneksi vuodeksi, kunnes yliopistossa palasin neuleiden ihmeelliseen maailmaan. Neuloin huivin, sukat, pipon ja lapaset. Lopulta päästin puikoilta useamman villatakin sekä pari vilttiä ystävieni jälkikasvua lämmittämään. Kun esittelin tuotoksia Irja-mummolleni, hän näytti helpottuneelta: lapsenlapsi saattaisi sittenkin pärjätä elämässään.

Viime vuosina olen miettinyt mummoa usein, kun olen tallustellut hänen entisellä kotipihallaan ja harjoitellut tilan jatkamiseen vaadittavia taitoja. Uskon, että mummo oli tyytyväinen siihen, kun valitsin lukion ja minusta tuli tilan ensimmäinen ylioppilas. Myös yliopisto-opinnot taisivat olla hänen mieleensä, sillä opettajahan on kunnon ammatti.

Silti kuvittelen, että mummo katselee pilven reunalta erityisen mielissään juuri nyt, kun ajan traktoria ja tutkin maan rakennetta. Todennäköisesti hän hymähtää vähän muttei leimaa touhua turhuudeksi (kuten teki vanhojentanssimekkoni nähdessään).

Ehkä mummo onkin kaiken tämän takana. Mitä jos hän antoi minulle rohkeuden sanoa kyllä, kun sukupolvenvaihdos tuli puheeksi? Mitä jos on mummon peruja, etten voi edes kuvitella tilaamme jonkun muun hallussa?

Ainakin minun on helppo kuvitella, että mummo olisi tämän ratkaisun puolella. Tapansa mukaan hän päivittelisi sitä, miten minun — naisihmisen — piti tällaiseen touhuun lähteä, naurahtaisi hieman ja pyörittelisi päätään. Syvällä sisimmässään mummo kuitenkin myöntäisi, että jotain on tehty oikein, kun jälkikasvu haluaa jatkaa vuosisatojen mittaista tarinaa.

Vaikka mummo ei ole enää keskuudessamme pyörittelemässä päätään ja muistuttamassa turhuuksista, vaikuttaa hän päätöksentekoon lähes päivittäin. Mummo nimittäin istuu pilven reunalla ja valvoo lapsenlapsiaan kuin silloin ennen, kun hän soitti isällemme, jos näki meidän menevän terveyskeskukseen kesken koulupäivän.

Mummon valvovan silmän alla me teemme ratkaisujamme, riemuitsemme onnistumisistamme ja opimme virheistämme. Ja hattarapilven päällä istuva mummo nyökyttelee näkemälleen ja puistelee välillä päätään: näyttävät ne sittenkin pärjäävän elämässään, vaikka kaikenlaisiin turhuuksiin tuhlaavatkin aikaa.